Uusi aika.

En oikein ole enää osa tätä. En osaa olla sanoina täällä. Niinpä koetan elämää jossain muualla:

Suljetuin silmin.

Aaltoliikettä.

Eilisen myrskyilyn jälkeen on ollut jokseenkin tasaista. En ole joutunut itkemään työpaikan vessassa salaa enkä tukistamaan itseäni. Ei ole ollut epätoivoa ja paniikkia omasta kohtalosta, ainoastaan syvä rauhallisuus lapsia paimentaessa. Kasvukipuja, sanoisi äiti jos tietäisi.

Kyyneleet tulivat eilen myös onnesta; maanantaina menemme kultasepänliikkeeseen suunnittelemaan ja tutkimaan sormusvaihtoehtoja. Poika itse ehdotti, vaikka tärkeä päivä on edessä vasta ensi vuoden puolella. Sitten kun pojastani on kasvanut mies. Silti tuntui hyvältä, kun huomasi toisen vahvan uskon yhteiseen tulevaan. Kauan sitten kuullut sanat eivät olleet pelkkää puhetta, sillä nyt ne limittyvät todellisuuteen.

Olen taas syönyt, syönyt, syönyt. Iltaisin on vaikea olla lähtemättä kauppaan tai ihan vain keittiön jääkaapille. Ajaudun napostelemaan tai syömään valtavia annoksia. Kuin huomaamattani olen syönyt päivän sallitut kalorit melkein tuplasti. Olisinpa tyytynyt vain lapsille valmistamaani siskonmakkarakeittoon, unohtanut kaiken muun. Suussani sulaa pienen pieni salmiakkipastilli ja minua itkettää. Kaloreita ei vain voi unohtaa.

Huomenna syön vähän ja juon paljon. Lupaan sen.

Ensimmäinen työpäivä.

Työt alkoivat kymmenen tunnin päivällä. Satoi kaatamalla ja ukkosti. Kävelin viisi ja puoli kilometriä sekä ulkoilin kaksi tuntia. Illalla ulkoilutin koiran sateessa ja vein isän vielä pienelle kävelylle. Satoi yhä kuin saavista kaatamalla.

Syksy masentaa. Huomenna yhdeksän tunnin työpäivä. Viikonloppuna tulee rakas; on monen monta päivää. Yli puoli viikkoa, toivottavasti. Mutta silloinkin minä teen töitä. Kymmentuntisia päiviä. Sitä jatkuu puoli vuotta. Sitten saan henkilökohtaisen pääsykoevalmentajan. Masentaa jo ajatellakin. Ei minusta ole elämään arjessa.

En syönyt tänään aamiaista, lounaaksi makaronilaatikkoa ja jätin välipalankin väliin. Puoli kuudelta söin muutaman palan kotitekoista pitsaa ja kaksi vähäkalorista hedelmää. Liikaa, liikaa. Minun pääni huutaa, että ruokaa pitää vähentää ja kiloja karsia. Silti tekisi taas mieli syödä. Haluaisin lähteä kauppaan ja tyhjentää hyllyt, sitten pakkaukset ja lopulta pään. Mutta jalat eivät enää kanna, eivätkä vessan seinät ole tarpeeksi paksut.

Käyn kohta nukkumaan ja toivon, että syksy on pian ohi.

Syysahdistus.

Hiljaisuus lyö seiniin, vaikka äiti paistaa kanaa keittiössä ja kuulen pannun sihisevän. Myös radio on päällä. Iskelmä täyttää keittiön ja siirtyy käytävää pitkin minun huoneeseeni. Täällä on sievä sekasotku, mutta ei jälkeäkään elämästä. Elämä on onnistuneissa päivissä ja viikonlopuissa, joita ei tarvitse nukkua yksin.

Kun katson roskakoriin, se on täynnä muropaketin tähteitä, karkkipusseja, suklaakääreitä sekä jogurttipurkkeja. Olen taas hukuttanut yksinäisyyttäni viemäriin. Äiti leikkasi nurmikkoa pihalla kipeän selkänsä kanssa ja minä kaivoin piiloistani kaiken syötäväksi kelpaavan. Kun makasin naama limassa vessan lattialla, kuulin kuinka moottori pysähtyi ja äiti yritti käynnistää sitä uudelleen. Mietin minne katosi se kiltti ja kunnollinen tyttö, joka kasvatettiin auttamaan muita.

Minun piti aloittaa laihdutus maanantaina. Ja eilen. Ja tänään. Olen itkenyt koko päivän ja sairaanhoitajan luonakin sanoin, ettei tästä taida tulla mitään. Kehui viehättäväksi, kauniiksikin ja sanoi, että mitä minä vielä tarvitsen, kun on poika joka rakastaa ja hyväpalkkainen työ. On koti päänpäällä, taloudellisia huolia ei ollenkaan, paljon hyvää mahtuu elämään muutenkin. Miksi minun täytyy suorittaa, olla paras, aina parempi kuin muut? Miksi en kelpaa itselleni, kun muille kuitenkin olen hyvä tällaisena? Istuin hiljaa ja itkin. Sovittiin, että nostan lääkeannoksen kuuteenkymmeneen milligrammaan käymättä ensin lääkärillä. Hän kyllä ilmoittaa asiasta eteenpäin.

Elämänhallinta ja sen menetys vuorottelevat minussa. Vaihtelu on kiivasta enkä aina oikein pysy perässä. Menen pyörälle päästäni tässä vauhdissa ja välillä tuntuu kuin putoaisin kyydistä kokonaan. Jossain välissä pitäisi taas hengittää.

Pysähdys.

Tällainen pieni tyttö
Helposti häviää
Jos tuuli tarttuu hiuksiin
Voi kauas lennähtää

Vuosi on kulunut äkkiä. Ihan huomaamatta mutta ei kivutta kuitenkaan. Oli takapakkia Otaniemessä, itkuja entisen takia ja jännitystä kirjoitusten takia. Pelkäsin tulevaa, pelkäsin elämää. Ja sitten yhtäkkiä elämä vain otti käsiinsä ja pyöritti. Tuli ihastusta, rakkautta ja sirpaleitakin.

Pidä musta kii
Älä päästä koskaan

Minä itkin, kun poika avasi ulko-oven ja astui sisään. Kysyi miksi oksennan, miksi katson peiliin toisin kuin muut. Halasi suuteli ja lupasi olla tukena. Minä itkin sitä tammikuuta, itkin mennyttä vuotta ja bulimian kierrettä. Luulin olevani vahva, mutta sairaus oli vahvempi.

Tällainen pieni tyttö
Helposti unohtuu
Kun ei sanottua saakaan
"Älä mee"
Ovi sulkeutuu

Minussa elää heikkous. Se vaatii tilaa itselleen, se vaatii kuoren ja muurin. Se ei päästä toista lähelle, työntää aina vain kauemmas. Toisessa elää rohkeus. Hän koskee kun ei saisi ja puhuu kun pitäisi olla hiljaa. Hän rikkoo rajoja ja tunkeutuu minuun. Hän ottaa syliin ja sanoo, että minussa elää peikko. Lopulta pussaa peikon pois ja auttaa minut uneen.

Vihdoin suhun törmäsin
Kauan sua odotin
Olet totta vihdoinkin
Nyt kun olet siinä
Jääthän vielä vähän

Vuoteen on mahtunut omaa heikkouttani, toisen rohkeutta ja meidän kummankin rakkautta. On ollut takapakkia ja edistymistä, itkua ja naurua. Tänään minä päätin jatkaa matkaani ja varata uuden ajan psykiatriselle. Tämä vuosi on ollut liian hyvä päättyäkseen näin. Minä oksennan, paastoan ja urheilen. Mutta tärkeintä on, että minä jatkan eteenpäin.

Sanattomuus.

Juon teetä ja itken. Huomenna koetan elää. Ja kirjoittaa.

Perjantaiahdistus.

Kurkkuani kuristaa. On ikävä, itkettää ja ahdistaa. Tulisipa poikaystävä kotiin ja veisi minut piilopaikkaan, ettei tarvitsisi olla täällä. Täällä, tässä talossa jota vielä kodiksi kutsun, vaikkei tämä ole koti ollutkaan enää pitkään aikaan. Olen vain tiellä, komenneltavana ja mielipahan aiheuttajana. Tahdon oikean kodin.

Kyyneleitä ei enää tule, ne kuivuivat poskille. Kuuntelen vanhempien riitaa taustalla. Kuulen, kuinka minusta puhutaan kuin en muka olisi läsnä, kuin en kuulisi ollenkaan. Ei minua voi omistaa kukaan, ei isä ole korvaamaton. Kuulen kuinka äiti huutaa. Isä toppuuttelee, keskeyttää ja lopulta taas hermostuu. Ja minua taas itkettää. Ei tämä ole elämä, jonka haluan muistaa.

Haluan hukuttaa pahan olon ruokaan. Haluan huuhtoa kurkkuni kitkerällä massalla ja maata vessan lattialla jalat täristen. Haluan yksinäisyyttä, rauhaa ja ruokaa. Peruin viimeisimmän ajan psykiatriselle enkä ole varannut uutta. Kohta soittavat perään, enkä minä halua vastata. En halua enää mennä sinne. Ei minusta ole taistelemaan.

Hyvä, paha ruoka.

Ihana meri, Ihana meri, Ihana meri… Näin unta, jossa se oli pääni sisällä. Se kirja. Jatkuvasti. Minun tuli muistaa se sanasta sanaan ja elää kuin siinä. Siitäkin huolimatta, että se on pintapuolinen eikä kovin valottava kuvaus anoreksiasta. Siinä unessa minä en nähnyt enkä kuullut muita; maailmaani ei mahtunut ketään. Poikaystävä oli läsnä – tiedostin sen – mutta en kyennyt havaitsemaan häntä. Mieleeni mahtui vai se kirja.

Olisipa kaikki niin yksinkertaista. Haluaisin vain laihtua, mutta minulla ei ole voimia siihen. Kun pitäisi juoda vain teetä, syön myös banaanin. Kun syön leipää, otan juustoa – vaikka se kovettaa mahaa ja sisältää rasvaa. Kun liikun, syön. Kun en liiku, syön silti. Ja vaikka en söisikään, niin ajatuksissani ajaudun kuitenkin ruokaan. Mietin, kuinka menen kauppaan ja kävelen tiettyjen hyllyjen läpi, ostan ahmittavia ruokia ja paljon juotavaa siihen sivuun. Mietin niiden syömisjärjestystä ja taukoja oksentamiselle. Ja siltikään en aina toteuta sitä, vaikka käteni hikoavat ja haluan hukuttaa pahan olon pönttöön.

Sitten on niitä päiviä, joina ajattelen ruokaa. En syömistä vaan ruokaa. Kaloreita, proteiineja, hiilihydraatteja, rasvaa. Mietin, kuinka vähällä pärjään pyörtymättä tai saamatta migreeniä. Listaan vähäkalorisia ruokia paperille ja valitsen niistä muutamia sopivia päivän aterioiksi. Kahvipöydässä sanon ”ei kiitos” ja päivällisen aikaan minulle tulee yllättäviä menoja. Niinä päivinä kärsin sisältä. Haluan pudottaa kaiken pois, sydämestänikin.

Ja sitten on tällaisia päiviä. Maanantai, tiistai, lauantai, mikä vain – päivällä ei ole väliä. Toisinaan tyhjyys vain iskee. Silloin ei ole mielipiteitä, suoranaista iloa tai pahaa oloa. On vain hämmennys. Ahdistus iskee, katoaa, iskee taas. Tukea etsii hiljaisuudesta, joka sittenkin alkaa särkeä korvia, sekä teestä, joka polttaakin kurkkua eikä maistu hyvältä. Sitä haluaa olla enemmän kuin muut ja silti kelvata ihan vain tällaisena.

Tee kylmenee mukiin ja minun mieleeni mahtuu vain Ihana meri.

Kääntöpaikalla.

Nyt minä sitten tein sen. Oksensin. Ahmin ja oksensin ihan vain todistaakseni itselleni, että vielä kykenen siihen. Ja kykeninhän minä. Hymyilytti jo ennalta, kun tiesin mitä tuleman pitää. Odotin vain pahan olon kasautumista ja sitä tuttua räjähdystä, kun tuntuu, että pää ei kestä eikä ruumis jaksa. Sitten vain ovi kiinni ja menoksi.

En oikeastaan enää tiedä mikä minussa elää ja asuu, mikä kauttani hengittää ja mikä kuiskii korvaani kipeän kovaa. Se jokin on piiloutunut tiukemmin kuin ennen, se hyökkääkin varovaisemmin. Mutta kun se hyökkää, se todella hyökkää. Ja sitten taas, ihan yhtäkkiä, se vetäisee itsensä sisään ja saa minut käpertymään sängylle vasten kylmää seinää ja työntämään pois vartalon ympärille kiertyviä käsiä. Se sanoo, ettei minua voi auttaa ja että kyllä tämä tästä. Vaikkei mikään mene ohi, kyllä me kumpikin sen tiedämme. Ja sitten se luovuttaa ja puhuu minun suullani muutamia vieraita sanoja, mutta kiertää totuutta, kertoo vain kolmasosan.

Kirjeissä minä pyydän apua, mutta ne kirjeet poltetaan. Ajatuksissani minä sanon, että oikeasti asia on niin, että… Mutta ne sanat häivytetään. Jäljelle jää vain kuori ja pakeneva sielu. Jossain siellä se sielu huutaa apua ja pelkää menettävänsä otteen. Se ei nouse pinnalle, sillä kukaan ei tiedä siitä mitään, kukaan ei osaa etsiä. Sen on itse nostettava itsensä.

Suunta avoin.

Taakse poistu!

”Isä, mua pelottaa, että äiti kuolee.” Niin hiljainen ja hauras oli lapsen itku vielä kolmetoista vuotta sitten, kun äiti oli ylitöissä. Nykyään kyyneleet piiloutuvat, paha olo pakenee ja kuori murenee vain yksinäisinä minuutteina. Enemmän kuin toisten menettämistä pelkään omaa henkistä kuolemaani ja etääntymistä tästä maailmasta. Ja se pelko pahenee päivä päivältä.

Perjantaina minulle sanottiin, että kansaneläkelaitos ei välttämättä myönnäkään minulle terapiatukea; olen liian terve. Minun olisi tehnyt mieli huutaa. Olisin halunnut huutaa, että ettekö te, jumalauta, näe valheideni lävitse, ettekö te ymmärrä, että oksentaminen on vaihtunut pakkoliikuntaan ja kaloreiden vahtaamisen, ettekö te ymmärrä että minä itken joka ilta omaa lihavuuttani ja toivon, ettei enää tarvitsisi kärsiä. Mutta minä istuin hiljaa ja nyökkäilin. Vasta kotona itkin. Piilossa toisilta, piilossa maailmalta.

Ja nyt pitäisi olla rohkea ja vahva, pärjätä omillaan.

Pään painolasti.

Itkettää. En jaksaisi olla vahva, en jaksaisi taistella. En jaksa taistella itseäni terveeksi, en laihaksikaan. Päätökset tuntuvat liian raskailta ja vastuu omasta itsestä tuntuu kohtuuttoman suurelta taakalta. Hoen itselleni, ettei kukaan voi olettaa minun pärjäävän tässä maailmassa. Ja kuitenkin se on niin. Lukion toiseksi paras oppilas, isin pikkutyttö, aina valmis ja valpas. Ei kukaan voi olettaa, että jaksan. ”Mutta sä oot jaksanut paljon pahempaakin!” Ei minulle anneta tilaa olla heikko.

Eilinen iltakin saa kyyneleet silmiini. Olo tuntui tukalalta, sidotulta ja ulkopuoliselta. Ystävät veivät minut yöelämään tietämättä, etten ollut vielä valmis kohtaamaan sitä klubia, niitä muistoja, puolituttuja kasvoja. Tunsin itseni isoksi ja rumaksi pitkien ja hoikkien mallien keskellä; oli pakko hukuttautua viinaan. Ei tarvittu montaa juomaa, kun vähäinen ruokavalioni petti ruumiini. Tunsin humalan nousevan ja ahdistuksen kasvavan. Tanssin ja yritin tuhota ajatukset. Mutta sitten iski menneisyyden haamu. Olisi halunnut viedä minut kotiinsa, lähelle sitä toista. Olisin halunnut mennä vain, jotta toinen olisi nähnyt, jotta olisi ollut joku lähellä. Mutta en minä voinut, en enää.

Palasin kotiin itkien. Istuin avonaisen ikkunan edessä ja kuuntelin, kun aamulehden jakaja ajeli ympäri naapurustoa. Tuntui irtonaiselta, yksinäiseltä. Mietin iltaa ja kaikkia niitä samanlaisia vuoden takaa. Mietin sitä poikaa, joka koko illan oli mielessäni niin väärällä tavalla. Miksei hän jo katoa ja jätä minua rauhaan? Miksi takerrun menneeseen, vaikka se ei enää merkitse mitään? Ei ole merkinnyt yhdeksään kuukauteen.

Ja taas minusta tuntuu, että elämä vaatii liikaa. Ei tällainen tyttö jaksa kantaa näin raskasta taakkaa. Antakaa minulle anteeksi.

Kesän jälkeen.

Kesä on vilahtanut huomaamatta ohi. Ensin oli ylioppilasjuhlat, sitten Raumanmeren Juhannus, välissä töitä suloisten lasten parissa, sitten muutama viikko aikaa rakkaan kanssa ja nyt viimeinen kuukausi on ollut melko tyhjää. Poika on viettänyt päivänsä kasarmilla ja tullut muutaman kerran lomille, minä olen koettanut mökkeillä ja tehdä kotona niin sanottuja rästitehtäviä. Olen myös perunut lääkäriaikoja sekä tapaamisia sairaanhoitajan kanssa. Ostin psykoterapiaoppaan ja kauhulla mietin sen avaamista. Perjantaiaamuna kello yhdeksältä minun pitäisi olla valmis keskustelemaan sen sisällöstä itseni kannalta. Toisin sanottuna: elämässäni ei ole tapahtunut mitään.

On minulla yksi uutinen. Se etten enää kirjaa oksentamisia; niitä ei enää ole. Viimeksi oksensin sinä viikonloppuna, kun rakas oli lähdössä armeijaan. Oksensin kaikkina niinä päivinä, mutta en jaksa huolehtia. Lähes kuukausi kuivilla. Ajatus sekä kiehtoo että pelottaa minua. Mieleni tekisi aloittaa se uudestaan, jotta saisin näytettyä kaikille, että olen sairas. Sillä minä tiedän, että olen. Päässäni heittää, mieleni on tuhannessa solmussa. Olen omaksunut vääriä ajatusmalleja ja minäkuvani on rikkonainen. Välillä ajattelen, että oksentamalla saisin kaikki huomaamaan sairauteni. Pelkään, että minut leimataan nyt normaaliksi.

Vaikka buliminen käyttäytyminen on kadonnut, syömishäiriö on sulautunut kiinni ihooni. Tarkkailen vaakaa, lasken kaloreita, rankaisen itseäni nälkää ja ruokaa apuna käyttäen, elän ruualle. Lisäksi minuun on tarrautunut pelkoja ja maailmantuskaa. Epäilen, itken, pelkään ja panikoin. Toisinaan olen varma, että poikaystävä jättää minut armeijan takia; seuraavana päivänä jo nauran ajatukselle, sillä minähän se täällä olen houkutuksille alttiina. Tulevaisuuskin pelottaa minua. En uskalla hakea opiskelupaikkaa, en työpaikkaa, pelkään sitoutumistakin, vaikka sitä haluan kaikista eniten. Olen valmistautunut tappioihin niin vahvasti, ettei onnistuminen ole enää mahdollista.

Haluaisin pian jo psykoterapiaan. Minua pelottaa, että joudun lausumaan ääneen asioita, joita häpeän, ja että minun täytyy tunnustaa heikkouteni. Silti haluan oppia voittamaan mörön sisältäni ja sanomaan poikaystävälle kaupassa, että haluan suklaata ja jäätelöä.

Paluu.

Olen ollut poissa. Olen yrittänyt saada elämästä otetta, mutta nyt tuntuu, että voimani eivät riitä. Poikaystävä on armeijassa, ystävät töissä ja toisessa kaupungissa, vanhoihin ystäviin ei enää osaa ottaa yhteyttä. Minulla on vain oma aika, oma rauha ja vanhempien seura. Jälkimmäinen ahdistaa. En voi olla oma itseni. En ole vieläkään kyennyt myöntämään sairauttani. Elän maailmassa, johon vanhemmat eivät mahdu, vaikka toisin luulevat. Keskustelen heidän kanssaan sujuvasti ikävästä ja armeijasta, toisinaan myös tulevaisuudesta. Menneestä ja nykyhetkestä en heidän kanssaan osaa keskustella; taitavasti kuljetan heidät ohi itseni, johonkin toiseen maailmaan, haavetodellisuuteen johon he luulevat kuuluvansa.

Olen päässyt osittain irti ahmimisen ja oksentamisen rumasta kierteestä. Oksennan keskimäärin kerran viikkoon – humalassa tai paniikissa useammin. Viime aikoina olen huomannut hakeutuvani vessaan silloin, kun olen syönyt itseni täyteen. Ruoka vain puskee ylös, haluistani huolimatta en saa pidettyä sitä sisälläni. Tuntuu kuin koko elimistö olisi oppinut taistelemaan ruokaa vastaan.

Jos ruumiini onkin oppinut hylkäämään ravinnon, mieleni on juuri koulutuksessa. Pidän ravinnonsaantini alhaisena, kaloriensaanti kulkee kolmen päivän sykleissä: kuusisataa, kahdeksansataa, tuhat. Ensimmäinen päivä on aina vaikein, mutta lopulta tuhannen kalorin syöminen alkaa tuntua ylivoimaiselta. Tavoitteistaan pitää silti kiinni, sillä muuten kuudensadan päivät olisivat liian raskaita.

Mikä minut pitää kiinni tässä sairaassa maailmassa? Miksi en osaa olla onnellinen? Miksi en uskalla parantua? Tänään olisi ollut lääkäriaika, mutta se peruuntui. Seronil-annostukseni olisi nostettu kahdestakymmenestä milligrammasta kolminkertaiseksi. Olisin myös keskustellut elokuisesta terapialähetteestä. Luvassa täyskorvaus Kelalta sekä analyysipohjainen psykoterapia. Luultavasti naapurikaupungissa, sillä opiskelupaikka jäi saavuttamatta.

Ehkä minä ensi vuonna pääsen sisään – sekä itseeni että yliopistoon. Ehkä ensi vuonna olen jo vahvempi ja ehjempi.

Keskinkertaisuus.

Minusta tulee ylioppilas. Se varmistui perjantaina. Tänään sain kirjallista materiaalia, joka osoitti pistemäärät ja arvosanat. Rehtorikin onnitteli ja sanoi, että kyllä nyt kelpaa. Niin kelpaa, kelpaahan? Minä luen ihmisiä, tulkitsen heidän reaktioitaan ja mietin, olenko sittenkään niin hyvä, mahdanko kelvata. Elän jatkuvassa miellyttämisen ja analysoimisen kierteessä, kun en muuta osaa.

Lähden lukiosta eximian yleisarvosanalla. Isä ja äiti ovat ylpeitä, poikaystävä kertoo ystävilleen saavutuksistani ja ystävät onnittelevat – osa katkerina, osa aidosti iloisina. Minäkin olen iloinen mutten ylpeä. Joukossa on yksi magna, neljä eximiaa ja yksi laudatur. Tavoitteenani oli saavuttaa viisi laudaturia ja yksi eximia. Jäin tavoitteistani vain muutaman pisteen päähän ja minusta tuntuu, että olen keskinkertainen. Keskinkertainen, surkea, häviäjä.

Tuntuu, että olen hävinnyt itselleni. Minä en ollut paras harrastuksissani, en kirjoittamisessa, en edes psykologiassa. Minä en edes ole laihin. Minä olen epäonnistunut. Tahdon tuntea tyhjyyden, jotta voin irrottaa itseni olevasta ja elävästä. Tahdon kieltäytyä kahvipöydässä, näykkiä salaattia päivällisellä ja juoda sokeritonta virvoitusjuomaa ystävien seurassa. Tahdon tyhjyyden, keveyden ja kieltäymyksen, jotta voisin kerrankin olla enemmän kuin muut.

Ja nytkin minä huomaan, kuinka kaksi puoltani taistelee keskenään. Toinen huomaa, että edellinen kappale on täynnä sairautta. Se haluaa terapiaa ja lääkityksen – terveen vartalon ja eheän mielen. Toinen haluaa huutaa ja juosta pois, lopettaa hoidon psykiatrisella. Se haluaa laihtua ja olla enemmän kuin muut – unohtaa olla kaunis omana itsenään.

Salaisuus.

Äiti osti minulle jäätelön ja keittää nyt kahvia. Hän luulee, että olin perjantaiaamuna lenkillä ystävän kanssa ja että myös tälle viikolle on kaksi aamulenkkiä sovittu. Hän ei tiedä, että olen viikonloppuna paastonnut ja hukuttanut pahaa oloani viemäriin. Hän ei tiedä, että minulle on määrätty lääkitys ja mahdollisesti pitkä terapia. Hän ei tiedä ja hymyilee kesän ensimmäiselle jäätelölle.

Minä hymyän äidin ilolle. Haluan miellyttää ja olla kiltti lapsi. Haluan pärjätä ja olla ylpeyden aihe. En halua aiheuttaa huolta enkä sanoa, että kiitos vain, mutta minulle ei nyt maistu ruoka – ei tänään, ei huomenna, ei myöskään ensi viikolla. Minä en ehdi kuihduttaa itseäni pois, kun istun ruokapöydässä isän ja äidin seurassa ja hymyilen suupalojeni välissä. Minulla ei ole voimaa taistella heitä vastaan, en halua olla taakka.

”Sinä olet niin kunnollinen, ” sanoi psykiatrinen sairaanhoitaja ja jatkoi, ”Sinun aika ottaa vastuu itsestäsi, ei kannatella vanhempiasi.” Mistä löydän sen voiman ja vahvuuden repiä itseni irti? Miten voi itsenäistyä, kun ei tiedä kuka on ja missä on? Minun elämäni on tällä hetkellä vain toistensa kaltaisia päiviä, joista ei saa otetta. Katson ajan kulumista, päivämäärien vaihtumista ja odotan jotain tapahtuvaksi. Mutta tässä minä olen, seison paikallani ja unohdan, että saavutusten eteen on tehtävä töitä.

Minä olen niin väsynyt. Olen väsynyt olemaan pyöreä, valehtelemaan, esittämään ja taistelemaan. Olen väsynyt toistuviin painajaisuniin ja jatkuvaan ahdistukseen. Odotan, että joku nostaisi minut suosta ja sanoisi, että sinä olet terve nyt, elä. Mutta on vain yksi ihminen, joka siihen pystyy. Se ei ole sairaanhoitaja tai psykiatri, ei hammaslääkäri, ei edes rakastava poikaystävä. Se olen minä itse.

Voitto ja häviö.

Minussa elää kaksi eri ihmistä. Toinen heistä haluaa olla terve, haluaa olla itsevarma ja kaunis omana itsenään. Toinen haluaa sairastaa, haluaa laihtua ja olla kaunis kahdeksan kiloa kevyempänä. He riitelevät jatkuvasti eläen kumpikin omaa elämäänsä minussa. Ruumiini on vain välikappale mielelle, joka on jakautunut kahtia. Toinen haluaa, toinen ei. Toinen väistyy, toinen ei.

Minussa elää voittaja. Voittaja kääntyi tänään vessassa ympäri ja istui tietokoneen ääreen. Se ei kuunnellut mahassa mylvivää karjalanpiirakkaa eikä jäätelöpalaa. Se kuunteli omaa itseään ja itsevarmuuttaan, haluaan olla terve. Häviäjä minussa joutui luovuttamaan. Häviäjä taisteli kyynelsilmin vastaan, puri hammasta ja kiroili. Se joutui väistymään, sillä sormet raapivat veristä kurkkua ja vatsakipu oli kova jo ennestään. Fysiikan pettäessä häviäjä joutui väistymään.

Voittaja minussa ei ole kovinkaan vahva. Se tahtoo tulla terveeksi, tuo itsensä esiin yömyöhään – unissa. Se käveli hakemaan apua ja odottaa toiveikkaana perjantaita. Voittajani on sisukas, mutta kovin heikko. Se väistyy häviäjän tieltä antaen pahan olon tulla ja ottaa vallan. Ruokaa, ruokaa, ruoka pois, ruoka pois. Tyhjennyksen jälkeen voittaja itkee tappiotaan ja heikkouttaan. Se haluaa parantua ja siksi se öiseen aikaan kuiskailee pojan korvaan anteeksipyyntöjä ja pelkoja, voimattomana ja valmiina luovuttamaan.

Häviäjä sen sijaan, se on kova tappelemaan. Se haluaa ja se saa, se ei kysy lupaa. Se ei murru edes silloin, kun fysiikka pettää, sillä se keksii aina uuden keinon. Häviäjä haluaa olla voittaja, mutta ei terve. Se haluaa sairastaa, pienentyä ja pitää salaisuuden. Se vakuuttaa ja valehtelee. Se on ovela ja saatanan vaarallinen. Mutta silti se on minun, minun pikku häviäjäni. Se on osa minua.

Vaitiolon jälkeen.

Minussa elää hiljaisuus, vaikka minua kehotetaan puhumaan, kertomaan ja avautumaan. Ei se ole valittamista, et sinä aja meitä pois, he sanovat. Mutta mikäpä minut vakuuttaisi? Minut, joka öisin käyn dialogia itseni kanssa, kuvitan mielessäni tulevia tilanteita ja toivon kyynelten kerrankin purkavan pahaa oloa. Minuun sattuu, sattuu, sattuu, mutta en voi puhua siitä. Se on osa sellaista minuutta, joka ei tahdo tulla julki.

Monta kertaa olen tahtonut aukaista suuni. Olen halunnut sanoa, että sattuu, että ikävöin, että itkettää, että mikään ei tunnu miltään mutta siltikin kaikki tuntuu liian raskaalta. Olen halunnut tunnustaa oman epätäydellisyyteni ja elää ihmisen elämää; syödä ruokaa toisten läsnä ollessa ja myöntää heikkouksiani. Mutta kuinka voisin? Olen voittaja, olen selviytyjä, olen oman elämäni sankari. Olen selvinnyt seitsemännen luokan yksinäisyydestä ja ystävien menetyksestä, anoreksiasta ja lukiosta vaikeasta alusta huolimatta. Kirjoitin alustavasti E:n paperit ja luen täysipäiväisesti yliopistoon. Eivät tällaiset tytöt hajoa ja halkeile, ehyitä ovat kaikki.

Joskus tulee komennus: nyt kerrot kaiken. Mutta ei silloin ole mitään kerrottavaa. Hiljenen ja hätäännyn, sulkeudun kuoreeni. Ei kukaan voi vaatia minusta enempää kuin olen valmis antamaan. Silti tiedän itsekin, etten ole valmis antamaan ellei pyydetä. Minä en tee aloitetta, ole rohkea ja avoin murheineni – olen sulkeutunut ja odotan, että joku huomaa sisäisen hätäni.

Minun nimeni on Levottomuus. Se haluaa isän ja äidin pois nurkista, haluaa olla yksin ja tyhjentyä, kuihtua. Sämpylät, pulla ja jäätelö kummittelevat ohimoilla, kurkussa ja vatsalaukussa. Ne huutavat minulle ja minä huudan itselleni. Kuitenkin niin hiljaa, ettei kukaan kuule, ettei kukaan näe.

Matka lapsuuteen.

Ei ole minun päiväni tämä, onneksi on kohta ohi. Tänään minun nimeni on Häpeä. Ja Väsymys. Ja Ahneus. Olen kaikkea muuta kuin eilisen illan Ilo, Valo ja Lämpö. Poissa on pojan läheisyys ja rakkaus, poissa tyhjän vatsan kaikuva kurina. Ympärillä vain pimeä huone ja vierellä leipälautanen.

Erehdyin tänään matkustamaan lapsuuteen. Löysin naapuruston pihapiireistä yhä jälkiä niistä vuosista, joiden aikana juoksin katsomaan kaninpoikasia, kaivamaan ansakuoppia ja varastamaan omenoita. Tunsin kevään tuulen kasvoillani ja lapsenomaisen huolettomuuden sydämeni pohjassa. Niiden päivien keveys iski vasten kasvoja, paiskoi voimattoman asfalttiin. Siinä minä sitten olin, turtana ja pelokkaana. Elämän pelottamana.

Mikä toi minut tänne? Ala-asteella ostin salaa viidenkymmenen sentin salmiakkikarkin äidin rahoilla; myöhemmin omatuntoni tuhersi itkua äidille. Ei se ole syy. Ei sekään, että yläasteella tapoin nälkäni tallityöllä. Ongelmat ovat jossain siellä välissä – matkalla, kasvupyrähdyksissä, korvien välissä. Mistä se tuli, en tiedä. Sen tiedän, että tuli jäädäkseen. Otti vallan, vaikka uskottelin toisin. Ei ottanut vain pikkusormea, vaan vei koko käden. Vei kynnet ja hampaat, äänenkin. Lopulta katosi elämän tasapaino.

Tänne se minut toi, kirjoittamaan, tunnustamaan itselleni. Se toi minut ahdistuksen alkupisteeseen ja itkuisiin iltoihin. Palautti mieleen kuusivuotiaan kuolemanpelon ja seitsemännen luokan yksinäisyyden. Se toi minut tänne, mutta ensin se vei puolet minusta pois. Nyt se vie ja ruumiini vikisee. Ei ole enää sitä, joka laittaa vastaan.

Tahdon takaisin lapsuuteen. Silloin ikävä oli ikävää eikä tulevaisuudenpelkoa. Perunamuusikin oli silloin ruokaa eikä pelkkiä kaloreita – naapurin tytön herkkua, sen muistan. Vaikka Barbielta katkesi pää ja pyörästä puhkesi rengas, itku loppui lyhyeen, kun isä saapui työkalupakin kanssa. Missä se isä nyt on? Minä olen rikki.

Tässä minä olen.

Minulla on monta nimeä. Yhtä monta on nimeä kuin päivääkin. Joka päivä on minun päiväni, uuden minäni. Joka päivä teen parannuksen, teen lupauksia, parannun yötä vasten ja lupaan, että huomenna minun on hyvä. Aamulla taas olen uudessa ansassa, pitämättömien lupausten puutarhassa. Tässä minä taas olen. Päivää, nimeni on Varovaisuus.

Minulla on monta ilmettä. Yhtä monta on ilmettä kuin tunnettakin. Ja tunteita minulla riittääkin. Ne ovat välähdyksenomaisia tai pitkäaikaisia, mutta aina yhtä moni-ilmeisiä. Voin käydä keskustelua itseni kanssa tuntemalla hetkittäin kateutta ja vihaa, sitten syyllisyyttä ja häpeää. Kommunikoin tuntein, piilotetuin sanoin.

Vaikka minulla on monta nimeä, monta ilmettä ja monta eri persoonallisuudenpiirrettä, olen silti yksi ja sama. Liiankin. Siksi nyt on aika vaihtaa maisemaa, sekä sisäistä että ulkoista. Ylioppilasjuhlien mekko on ostettu, yliopiston hakupaperit laitettu ja tänään saapui postissa lähete psykiatrian poliklinikalle. Vaikka minä pukuliikkeessä olin elegantti ja kaunopuheinen, lomakkeilla virallisesti hakukelpoinen ja lääkärin vastaanotolla itkuinen ja avuton, olin kaikkialla sama. Olin ja olen edelleen. Siksi on aika muuttua.

Päivää, nimeni on Edistys.