Kääntöpaikalla.

Nyt minä sitten tein sen. Oksensin. Ahmin ja oksensin ihan vain todistaakseni itselleni, että vielä kykenen siihen. Ja kykeninhän minä. Hymyilytti jo ennalta, kun tiesin mitä tuleman pitää. Odotin vain pahan olon kasautumista ja sitä tuttua räjähdystä, kun tuntuu, että pää ei kestä eikä ruumis jaksa. Sitten vain ovi kiinni ja menoksi.

En oikeastaan enää tiedä mikä minussa elää ja asuu, mikä kauttani hengittää ja mikä kuiskii korvaani kipeän kovaa. Se jokin on piiloutunut tiukemmin kuin ennen, se hyökkääkin varovaisemmin. Mutta kun se hyökkää, se todella hyökkää. Ja sitten taas, ihan yhtäkkiä, se vetäisee itsensä sisään ja saa minut käpertymään sängylle vasten kylmää seinää ja työntämään pois vartalon ympärille kiertyviä käsiä. Se sanoo, ettei minua voi auttaa ja että kyllä tämä tästä. Vaikkei mikään mene ohi, kyllä me kumpikin sen tiedämme. Ja sitten se luovuttaa ja puhuu minun suullani muutamia vieraita sanoja, mutta kiertää totuutta, kertoo vain kolmasosan.

Kirjeissä minä pyydän apua, mutta ne kirjeet poltetaan. Ajatuksissani minä sanon, että oikeasti asia on niin, että… Mutta ne sanat häivytetään. Jäljelle jää vain kuori ja pakeneva sielu. Jossain siellä se sielu huutaa apua ja pelkää menettävänsä otteen. Se ei nouse pinnalle, sillä kukaan ei tiedä siitä mitään, kukaan ei osaa etsiä. Sen on itse nostettava itsensä.

Suunta avoin.