Kääntöpaikalla.

Nyt minä sitten tein sen. Oksensin. Ahmin ja oksensin ihan vain todistaakseni itselleni, että vielä kykenen siihen. Ja kykeninhän minä. Hymyilytti jo ennalta, kun tiesin mitä tuleman pitää. Odotin vain pahan olon kasautumista ja sitä tuttua räjähdystä, kun tuntuu, että pää ei kestä eikä ruumis jaksa. Sitten vain ovi kiinni ja menoksi.

En oikeastaan enää tiedä mikä minussa elää ja asuu, mikä kauttani hengittää ja mikä kuiskii korvaani kipeän kovaa. Se jokin on piiloutunut tiukemmin kuin ennen, se hyökkääkin varovaisemmin. Mutta kun se hyökkää, se todella hyökkää. Ja sitten taas, ihan yhtäkkiä, se vetäisee itsensä sisään ja saa minut käpertymään sängylle vasten kylmää seinää ja työntämään pois vartalon ympärille kiertyviä käsiä. Se sanoo, ettei minua voi auttaa ja että kyllä tämä tästä. Vaikkei mikään mene ohi, kyllä me kumpikin sen tiedämme. Ja sitten se luovuttaa ja puhuu minun suullani muutamia vieraita sanoja, mutta kiertää totuutta, kertoo vain kolmasosan.

Kirjeissä minä pyydän apua, mutta ne kirjeet poltetaan. Ajatuksissani minä sanon, että oikeasti asia on niin, että… Mutta ne sanat häivytetään. Jäljelle jää vain kuori ja pakeneva sielu. Jossain siellä se sielu huutaa apua ja pelkää menettävänsä otteen. Se ei nouse pinnalle, sillä kukaan ei tiedä siitä mitään, kukaan ei osaa etsiä. Sen on itse nostettava itsensä.

Suunta avoin.

Taakse poistu!

”Isä, mua pelottaa, että äiti kuolee.” Niin hiljainen ja hauras oli lapsen itku vielä kolmetoista vuotta sitten, kun äiti oli ylitöissä. Nykyään kyyneleet piiloutuvat, paha olo pakenee ja kuori murenee vain yksinäisinä minuutteina. Enemmän kuin toisten menettämistä pelkään omaa henkistä kuolemaani ja etääntymistä tästä maailmasta. Ja se pelko pahenee päivä päivältä.

Perjantaina minulle sanottiin, että kansaneläkelaitos ei välttämättä myönnäkään minulle terapiatukea; olen liian terve. Minun olisi tehnyt mieli huutaa. Olisin halunnut huutaa, että ettekö te, jumalauta, näe valheideni lävitse, ettekö te ymmärrä, että oksentaminen on vaihtunut pakkoliikuntaan ja kaloreiden vahtaamisen, ettekö te ymmärrä että minä itken joka ilta omaa lihavuuttani ja toivon, ettei enää tarvitsisi kärsiä. Mutta minä istuin hiljaa ja nyökkäilin. Vasta kotona itkin. Piilossa toisilta, piilossa maailmalta.

Ja nyt pitäisi olla rohkea ja vahva, pärjätä omillaan.

Pään painolasti.

Itkettää. En jaksaisi olla vahva, en jaksaisi taistella. En jaksa taistella itseäni terveeksi, en laihaksikaan. Päätökset tuntuvat liian raskailta ja vastuu omasta itsestä tuntuu kohtuuttoman suurelta taakalta. Hoen itselleni, ettei kukaan voi olettaa minun pärjäävän tässä maailmassa. Ja kuitenkin se on niin. Lukion toiseksi paras oppilas, isin pikkutyttö, aina valmis ja valpas. Ei kukaan voi olettaa, että jaksan. ”Mutta sä oot jaksanut paljon pahempaakin!” Ei minulle anneta tilaa olla heikko.

Eilinen iltakin saa kyyneleet silmiini. Olo tuntui tukalalta, sidotulta ja ulkopuoliselta. Ystävät veivät minut yöelämään tietämättä, etten ollut vielä valmis kohtaamaan sitä klubia, niitä muistoja, puolituttuja kasvoja. Tunsin itseni isoksi ja rumaksi pitkien ja hoikkien mallien keskellä; oli pakko hukuttautua viinaan. Ei tarvittu montaa juomaa, kun vähäinen ruokavalioni petti ruumiini. Tunsin humalan nousevan ja ahdistuksen kasvavan. Tanssin ja yritin tuhota ajatukset. Mutta sitten iski menneisyyden haamu. Olisi halunnut viedä minut kotiinsa, lähelle sitä toista. Olisin halunnut mennä vain, jotta toinen olisi nähnyt, jotta olisi ollut joku lähellä. Mutta en minä voinut, en enää.

Palasin kotiin itkien. Istuin avonaisen ikkunan edessä ja kuuntelin, kun aamulehden jakaja ajeli ympäri naapurustoa. Tuntui irtonaiselta, yksinäiseltä. Mietin iltaa ja kaikkia niitä samanlaisia vuoden takaa. Mietin sitä poikaa, joka koko illan oli mielessäni niin väärällä tavalla. Miksei hän jo katoa ja jätä minua rauhaan? Miksi takerrun menneeseen, vaikka se ei enää merkitse mitään? Ei ole merkinnyt yhdeksään kuukauteen.

Ja taas minusta tuntuu, että elämä vaatii liikaa. Ei tällainen tyttö jaksa kantaa näin raskasta taakkaa. Antakaa minulle anteeksi.

Kesän jälkeen.

Kesä on vilahtanut huomaamatta ohi. Ensin oli ylioppilasjuhlat, sitten Raumanmeren Juhannus, välissä töitä suloisten lasten parissa, sitten muutama viikko aikaa rakkaan kanssa ja nyt viimeinen kuukausi on ollut melko tyhjää. Poika on viettänyt päivänsä kasarmilla ja tullut muutaman kerran lomille, minä olen koettanut mökkeillä ja tehdä kotona niin sanottuja rästitehtäviä. Olen myös perunut lääkäriaikoja sekä tapaamisia sairaanhoitajan kanssa. Ostin psykoterapiaoppaan ja kauhulla mietin sen avaamista. Perjantaiaamuna kello yhdeksältä minun pitäisi olla valmis keskustelemaan sen sisällöstä itseni kannalta. Toisin sanottuna: elämässäni ei ole tapahtunut mitään.

On minulla yksi uutinen. Se etten enää kirjaa oksentamisia; niitä ei enää ole. Viimeksi oksensin sinä viikonloppuna, kun rakas oli lähdössä armeijaan. Oksensin kaikkina niinä päivinä, mutta en jaksa huolehtia. Lähes kuukausi kuivilla. Ajatus sekä kiehtoo että pelottaa minua. Mieleni tekisi aloittaa se uudestaan, jotta saisin näytettyä kaikille, että olen sairas. Sillä minä tiedän, että olen. Päässäni heittää, mieleni on tuhannessa solmussa. Olen omaksunut vääriä ajatusmalleja ja minäkuvani on rikkonainen. Välillä ajattelen, että oksentamalla saisin kaikki huomaamaan sairauteni. Pelkään, että minut leimataan nyt normaaliksi.

Vaikka buliminen käyttäytyminen on kadonnut, syömishäiriö on sulautunut kiinni ihooni. Tarkkailen vaakaa, lasken kaloreita, rankaisen itseäni nälkää ja ruokaa apuna käyttäen, elän ruualle. Lisäksi minuun on tarrautunut pelkoja ja maailmantuskaa. Epäilen, itken, pelkään ja panikoin. Toisinaan olen varma, että poikaystävä jättää minut armeijan takia; seuraavana päivänä jo nauran ajatukselle, sillä minähän se täällä olen houkutuksille alttiina. Tulevaisuuskin pelottaa minua. En uskalla hakea opiskelupaikkaa, en työpaikkaa, pelkään sitoutumistakin, vaikka sitä haluan kaikista eniten. Olen valmistautunut tappioihin niin vahvasti, ettei onnistuminen ole enää mahdollista.

Haluaisin pian jo psykoterapiaan. Minua pelottaa, että joudun lausumaan ääneen asioita, joita häpeän, ja että minun täytyy tunnustaa heikkouteni. Silti haluan oppia voittamaan mörön sisältäni ja sanomaan poikaystävälle kaupassa, että haluan suklaata ja jäätelöä.