Syysahdistus.

Hiljaisuus lyö seiniin, vaikka äiti paistaa kanaa keittiössä ja kuulen pannun sihisevän. Myös radio on päällä. Iskelmä täyttää keittiön ja siirtyy käytävää pitkin minun huoneeseeni. Täällä on sievä sekasotku, mutta ei jälkeäkään elämästä. Elämä on onnistuneissa päivissä ja viikonlopuissa, joita ei tarvitse nukkua yksin.

Kun katson roskakoriin, se on täynnä muropaketin tähteitä, karkkipusseja, suklaakääreitä sekä jogurttipurkkeja. Olen taas hukuttanut yksinäisyyttäni viemäriin. Äiti leikkasi nurmikkoa pihalla kipeän selkänsä kanssa ja minä kaivoin piiloistani kaiken syötäväksi kelpaavan. Kun makasin naama limassa vessan lattialla, kuulin kuinka moottori pysähtyi ja äiti yritti käynnistää sitä uudelleen. Mietin minne katosi se kiltti ja kunnollinen tyttö, joka kasvatettiin auttamaan muita.

Minun piti aloittaa laihdutus maanantaina. Ja eilen. Ja tänään. Olen itkenyt koko päivän ja sairaanhoitajan luonakin sanoin, ettei tästä taida tulla mitään. Kehui viehättäväksi, kauniiksikin ja sanoi, että mitä minä vielä tarvitsen, kun on poika joka rakastaa ja hyväpalkkainen työ. On koti päänpäällä, taloudellisia huolia ei ollenkaan, paljon hyvää mahtuu elämään muutenkin. Miksi minun täytyy suorittaa, olla paras, aina parempi kuin muut? Miksi en kelpaa itselleni, kun muille kuitenkin olen hyvä tällaisena? Istuin hiljaa ja itkin. Sovittiin, että nostan lääkeannoksen kuuteenkymmeneen milligrammaan käymättä ensin lääkärillä. Hän kyllä ilmoittaa asiasta eteenpäin.

Elämänhallinta ja sen menetys vuorottelevat minussa. Vaihtelu on kiivasta enkä aina oikein pysy perässä. Menen pyörälle päästäni tässä vauhdissa ja välillä tuntuu kuin putoaisin kyydistä kokonaan. Jossain välissä pitäisi taas hengittää.