Itkettää. En jaksaisi olla vahva, en jaksaisi taistella. En jaksa taistella itseäni terveeksi, en laihaksikaan. Päätökset tuntuvat liian raskailta ja vastuu omasta itsestä tuntuu kohtuuttoman suurelta taakalta. Hoen itselleni, ettei kukaan voi olettaa minun pärjäävän tässä maailmassa. Ja kuitenkin se on niin. Lukion toiseksi paras oppilas, isin pikkutyttö, aina valmis ja valpas. Ei kukaan voi olettaa, että jaksan. ”Mutta sä oot jaksanut paljon pahempaakin!” Ei minulle anneta tilaa olla heikko.
Eilinen iltakin saa kyyneleet silmiini. Olo tuntui tukalalta, sidotulta ja ulkopuoliselta. Ystävät veivät minut yöelämään tietämättä, etten ollut vielä valmis kohtaamaan sitä klubia, niitä muistoja, puolituttuja kasvoja. Tunsin itseni isoksi ja rumaksi pitkien ja hoikkien mallien keskellä; oli pakko hukuttautua viinaan. Ei tarvittu montaa juomaa, kun vähäinen ruokavalioni petti ruumiini. Tunsin humalan nousevan ja ahdistuksen kasvavan. Tanssin ja yritin tuhota ajatukset. Mutta sitten iski menneisyyden haamu. Olisi halunnut viedä minut kotiinsa, lähelle sitä toista. Olisin halunnut mennä vain, jotta toinen olisi nähnyt, jotta olisi ollut joku lähellä. Mutta en minä voinut, en enää.
Palasin kotiin itkien. Istuin avonaisen ikkunan edessä ja kuuntelin, kun aamulehden jakaja ajeli ympäri naapurustoa. Tuntui irtonaiselta, yksinäiseltä. Mietin iltaa ja kaikkia niitä samanlaisia vuoden takaa. Mietin sitä poikaa, joka koko illan oli mielessäni niin väärällä tavalla. Miksei hän jo katoa ja jätä minua rauhaan? Miksi takerrun menneeseen, vaikka se ei enää merkitse mitään? Ei ole merkinnyt yhdeksään kuukauteen.
Ja taas minusta tuntuu, että elämä vaatii liikaa. Ei tällainen tyttö jaksa kantaa näin raskasta taakkaa. Antakaa minulle anteeksi.
3 comments:
Tuntui niin surullisen tutulta... Baareissa ahdistus on monesti potenssiin jotain tuhat, vaikka kuinka tarkoitus olisi mennä pitämään hauskaa, musta ainakin tuntuu että varsinkin siellä kaikki on arvostelemassa ulkonäköä.
Ja siitä pojasta... En nyt tietenkään tiedä tarkasti, mistä sun tilanteessa on kyse, mutta mulla on myös ollut eräs poika jo useamman vuoden elämässä. Seurusteltiin aikoinaan vajaa vuosi, sitten sain tietää sen pettäneen useasti. Sen jälkeen se on enemmän tai vähemmän ollut koko ajan osa mun elämää. Vaikka me ei olla enää yhdessä. Joko siihen törmää kaupungilla, baareissa tai muualla, tai sitten tulee aina tehtyä tyhmyyksiä ja tehtyä vähän muutakin sen kansa. Jos oot kattonu Sinkkuelämää, niin tilanne muistuttaa aika paljon sitä, millasta Carriella ja mr. Bigillä oli. Ei siitä ikinä tulis mitään kunnollista, mutta jotenkin kumpikaan ei vaan osaa päästä irti. Tiedän, että todellakin pitäis, koska se jätkä ei tee mulle mitenkään hyvää. Silti se taitaa olla ainoa, ketä olen rakastanut, ja se on ainoa, jonka oikeastaan haluaisinkaan. Hankalaa.
Se mitä yritän sanoa, on kuitenkin, että kyllä sä pärjäät. Ei sun tarvitse kestää kaikkea, saat olla heikko ja pyytää apua ja tukea, mutta kyllä tulet silti selviämään. Et ehkä yksin, mutta joka tapauksessa. Koita olla vaatimatta liikaa itseltäsi, niin helppoa kuin se onkin. Sä olet ihana ja tärkeä just sellasena kuin olet, ei sun tarvitse tehdä mitään sen eteen. Voimia! <3
Minäkin löydän paljon itsestäni sinun teksteistäsi. Välillä tuntuu pelottavan läheisiltä ajatuksilta, aivan kuin joku olisi kirjoittanut ylös sellaista, mitä en ole pääni sekamelskassa saanut organisoitua kunnolla.
Toivon, että saat apua eikä sinun yksin tarvitsisi olla vahva. Koska ennen pitkään taakka kasvaa niin suureksi, ettei sen alle rusentuu, jos vain omin voimin kannattelee. Minä välttelen asioista puhumista viimeiseen asti, en tahdo näyttää heikkouttani. Se tuhoaa minut.
jenny: Niin, nuo mieskuviothan ovat aina hieman mitä ovat.. Se mies, joka päässäni pyörii, oli kuvioissa koko viime syksyn. Emme varsinaisesti seurustelleet, mutta tapailimme paljon, vietimme öitäkin yhdessä. Minusta vain tuntui koko ajan todella rikkinäiseltä ja revityltä, en saanut tunteilleni tarpeeksi kaipaamaani vastakaikua. Lopulta löysin toisen, tämän nykyisen rakkaan, ja olematon suhteemme loppui lähes seinään. Ja nyt hän jälleen kummittelee, kun olen palannut takaisin "yhteisiin" maisemiin. Ja se on väärin, niin väärin. Minä rakastan omaa poikaani, en tarvitse sitä murskaavaa epätietoisuutta enkä välttelevää miestä. Haluan olla juuri tässä, juuri tämän henkilön kanssa, mutta en vain ymmärrä...
Kiitos kommentistasi. Tuntuu hyvältä, kun sanojen takana on joku toinen ihminen, jonka todella tietää ymmärtävän tämän kaiken.
Voimia sinullekin, jotta jaksat taistella syömishäiriöpeikkoa vastaan.<3
neiti k. : Minusta tuntuu, että monilla syömishäiriöisillä on taustoissaan paljon samaa ja samoja ajatuksia, joten samaistuminen toisten teksteihin ja tunteisiin on helppoa. Sanoit, että puhuminen tuhoaa sinut. Tiedät varmasti, että se tuhoaa vain sen hataran kuvan maailmasta ja itsestäsi, joka sinulla on nyt? Että ennen pitkää sieltä paljastuu joku toinen ihminen ja toinen maailma? Niin, minäkin tiedän. Ja siksi pelottaa. Joskus on vain otettava itseään niskasta kiinni ja puhuttava jollekin. Läheisilleni en voi, en halua huolestuttaa. Siksi valitsin terapian. Oikeastaan myös olosuhteiden pakosta, sillä päässä alkoi rakoilla ja pahasti. Tuntui siltä, ettei elämää enää ollut.
Toivottavasti sinä löydät tiesi ulos tästä sairaudesta. Aurinkoa päiviisi.<3
Post a Comment