Keskinkertaisuus.

Minusta tulee ylioppilas. Se varmistui perjantaina. Tänään sain kirjallista materiaalia, joka osoitti pistemäärät ja arvosanat. Rehtorikin onnitteli ja sanoi, että kyllä nyt kelpaa. Niin kelpaa, kelpaahan? Minä luen ihmisiä, tulkitsen heidän reaktioitaan ja mietin, olenko sittenkään niin hyvä, mahdanko kelvata. Elän jatkuvassa miellyttämisen ja analysoimisen kierteessä, kun en muuta osaa.

Lähden lukiosta eximian yleisarvosanalla. Isä ja äiti ovat ylpeitä, poikaystävä kertoo ystävilleen saavutuksistani ja ystävät onnittelevat – osa katkerina, osa aidosti iloisina. Minäkin olen iloinen mutten ylpeä. Joukossa on yksi magna, neljä eximiaa ja yksi laudatur. Tavoitteenani oli saavuttaa viisi laudaturia ja yksi eximia. Jäin tavoitteistani vain muutaman pisteen päähän ja minusta tuntuu, että olen keskinkertainen. Keskinkertainen, surkea, häviäjä.

Tuntuu, että olen hävinnyt itselleni. Minä en ollut paras harrastuksissani, en kirjoittamisessa, en edes psykologiassa. Minä en edes ole laihin. Minä olen epäonnistunut. Tahdon tuntea tyhjyyden, jotta voin irrottaa itseni olevasta ja elävästä. Tahdon kieltäytyä kahvipöydässä, näykkiä salaattia päivällisellä ja juoda sokeritonta virvoitusjuomaa ystävien seurassa. Tahdon tyhjyyden, keveyden ja kieltäymyksen, jotta voisin kerrankin olla enemmän kuin muut.

Ja nytkin minä huomaan, kuinka kaksi puoltani taistelee keskenään. Toinen huomaa, että edellinen kappale on täynnä sairautta. Se haluaa terapiaa ja lääkityksen – terveen vartalon ja eheän mielen. Toinen haluaa huutaa ja juosta pois, lopettaa hoidon psykiatrisella. Se haluaa laihtua ja olla enemmän kuin muut – unohtaa olla kaunis omana itsenään.