Äiti osti minulle jäätelön ja keittää nyt kahvia. Hän luulee, että olin perjantaiaamuna lenkillä ystävän kanssa ja että myös tälle viikolle on kaksi aamulenkkiä sovittu. Hän ei tiedä, että olen viikonloppuna paastonnut ja hukuttanut pahaa oloani viemäriin. Hän ei tiedä, että minulle on määrätty lääkitys ja mahdollisesti pitkä terapia. Hän ei tiedä ja hymyilee kesän ensimmäiselle jäätelölle.
Minä hymyän äidin ilolle. Haluan miellyttää ja olla kiltti lapsi. Haluan pärjätä ja olla ylpeyden aihe. En halua aiheuttaa huolta enkä sanoa, että kiitos vain, mutta minulle ei nyt maistu ruoka – ei tänään, ei huomenna, ei myöskään ensi viikolla. Minä en ehdi kuihduttaa itseäni pois, kun istun ruokapöydässä isän ja äidin seurassa ja hymyilen suupalojeni välissä. Minulla ei ole voimaa taistella heitä vastaan, en halua olla taakka.
”Sinä olet niin kunnollinen, ” sanoi psykiatrinen sairaanhoitaja ja jatkoi, ”Sinun aika ottaa vastuu itsestäsi, ei kannatella vanhempiasi.” Mistä löydän sen voiman ja vahvuuden repiä itseni irti? Miten voi itsenäistyä, kun ei tiedä kuka on ja missä on? Minun elämäni on tällä hetkellä vain toistensa kaltaisia päiviä, joista ei saa otetta. Katson ajan kulumista, päivämäärien vaihtumista ja odotan jotain tapahtuvaksi. Mutta tässä minä olen, seison paikallani ja unohdan, että saavutusten eteen on tehtävä töitä.
Minä olen niin väsynyt. Olen väsynyt olemaan pyöreä, valehtelemaan, esittämään ja taistelemaan. Olen väsynyt toistuviin painajaisuniin ja jatkuvaan ahdistukseen. Odotan, että joku nostaisi minut suosta ja sanoisi, että sinä olet terve nyt, elä. Mutta on vain yksi ihminen, joka siihen pystyy. Se ei ole sairaanhoitaja tai psykiatri, ei hammaslääkäri, ei edes rakastava poikaystävä. Se olen minä itse.
4 comments:
Niiltä ihmisiltä, joista välitämme kaikkein eniten, haluamme peittää kaikki virheemme tarkemmin kuin muilta. Olen joskus, kun olin kaukana, yksin ja väsynyt, muun puheen lomassa puhelimessa sanonut äidilleni, etten jaksaisi elää. Se oli totuus, mutta kadun silti ikuisesti kaikkea sitä tuskaa, mitä siitä äidilleni seurasi.
Minä tiedän, että sinä pystyt nousemaan sieltä suosta, yhtälailla kuin olet altis uppoamaan sinne uudestaan. Silti ne hetket pinnalla uudesta hukkumisesta huolimatta ovat kaiken sen taistelun arvoisia.
Jaksamista paranemiseen ja pääsykoestressiin.
Sun ajatukset on kuin mun päästä suoraan. Paitsi että sitä on mennyt niin kieroon että vertaa taas jo itseään. Että sulla on oikeuskin olla hoidossa, koska olet epäoikeudenmukainen itsellesi vääristä syistä, ja selkeästi syömishäiriön kourissa. Aina näkee itsensä niin että on vaan säälittävä pullero, joka ei ole sairas vaan itsekuriton. Vaikka niin kai se menee että sitä omaa sairautta on vaikeinta myöntää.
Niin, vielä halusin sanoa paljon tsemppiä pääsykokeisiin. Mulla se urakka on jo takana, mutta jännää että tää oireilu ei puhjennut silloin vaan vasta nyt kuun oon jo saanut unelmieni opiskelupaikan.
Hassua muuten, kun luin vielä sun kirjoituksia taaksepäin. Vaikka syömishäiriöblogeja lukiessa tulee usein samaistumisen tunteita niin sun kohdalla se on jotenkin poikkeuksellisen vahva. Välillä ihan oikeasti täytyi melkein nipistää itseä ja katsoa uudestaan että onko nuo muistot menneisyydestä ja tämän hetkinen tilanne ja ajatukset todella jonkun toisen kirjoittamia. Säkin ilmeisesti olet jo jossain vaiheessa toipunut anoreksiasta ja nyt palannut taaksepäin?
neiti k. - Totta, läheisiäni haluaisin eniten säästää. Heille aiheutuu tästä vain huolta ja tuskaa. Viis minusta, viis ulkopuolisista, mutta läheiset haluaisin säästää. Kiitos kommentista ja uskostasi, voimia myös sinulle.
larissa - Minulla oli anoreksia kuusi vuotta sitten. Toivuin siitä, sairastuin hetkellisesti bulimiaan viisitoistavuotiaana ja ns. toivuin. Puolitoista vuotta sitten kaikki alkoi alusta. Ja tiedätkä, minäkin vertaan itseäni kaikkiin muihin syömishäiriöisiin. En osaa ajatella itseäni sairaana, en usko, että ansaitsisin olla hoidossa viemässä ihmisten aikaa niiltä, joilla oikeasti on hätä. Enkä etenkään usko, että minun tarvitsisi syödä lääkkeitä. On vaikea ymmärtää, että on oikeasti sairas, että kyse ei ole vain itsekurin puutteesta.
Post a Comment