Kesän jälkeen.

Kesä on vilahtanut huomaamatta ohi. Ensin oli ylioppilasjuhlat, sitten Raumanmeren Juhannus, välissä töitä suloisten lasten parissa, sitten muutama viikko aikaa rakkaan kanssa ja nyt viimeinen kuukausi on ollut melko tyhjää. Poika on viettänyt päivänsä kasarmilla ja tullut muutaman kerran lomille, minä olen koettanut mökkeillä ja tehdä kotona niin sanottuja rästitehtäviä. Olen myös perunut lääkäriaikoja sekä tapaamisia sairaanhoitajan kanssa. Ostin psykoterapiaoppaan ja kauhulla mietin sen avaamista. Perjantaiaamuna kello yhdeksältä minun pitäisi olla valmis keskustelemaan sen sisällöstä itseni kannalta. Toisin sanottuna: elämässäni ei ole tapahtunut mitään.

On minulla yksi uutinen. Se etten enää kirjaa oksentamisia; niitä ei enää ole. Viimeksi oksensin sinä viikonloppuna, kun rakas oli lähdössä armeijaan. Oksensin kaikkina niinä päivinä, mutta en jaksa huolehtia. Lähes kuukausi kuivilla. Ajatus sekä kiehtoo että pelottaa minua. Mieleni tekisi aloittaa se uudestaan, jotta saisin näytettyä kaikille, että olen sairas. Sillä minä tiedän, että olen. Päässäni heittää, mieleni on tuhannessa solmussa. Olen omaksunut vääriä ajatusmalleja ja minäkuvani on rikkonainen. Välillä ajattelen, että oksentamalla saisin kaikki huomaamaan sairauteni. Pelkään, että minut leimataan nyt normaaliksi.

Vaikka buliminen käyttäytyminen on kadonnut, syömishäiriö on sulautunut kiinni ihooni. Tarkkailen vaakaa, lasken kaloreita, rankaisen itseäni nälkää ja ruokaa apuna käyttäen, elän ruualle. Lisäksi minuun on tarrautunut pelkoja ja maailmantuskaa. Epäilen, itken, pelkään ja panikoin. Toisinaan olen varma, että poikaystävä jättää minut armeijan takia; seuraavana päivänä jo nauran ajatukselle, sillä minähän se täällä olen houkutuksille alttiina. Tulevaisuuskin pelottaa minua. En uskalla hakea opiskelupaikkaa, en työpaikkaa, pelkään sitoutumistakin, vaikka sitä haluan kaikista eniten. Olen valmistautunut tappioihin niin vahvasti, ettei onnistuminen ole enää mahdollista.

Haluaisin pian jo psykoterapiaan. Minua pelottaa, että joudun lausumaan ääneen asioita, joita häpeän, ja että minun täytyy tunnustaa heikkouteni. Silti haluan oppia voittamaan mörön sisältäni ja sanomaan poikaystävälle kaupassa, että haluan suklaata ja jäätelöä.