Olen ollut poissa. Olen yrittänyt saada elämästä otetta, mutta nyt tuntuu, että voimani eivät riitä. Poikaystävä on armeijassa, ystävät töissä ja toisessa kaupungissa, vanhoihin ystäviin ei enää osaa ottaa yhteyttä. Minulla on vain oma aika, oma rauha ja vanhempien seura. Jälkimmäinen ahdistaa. En voi olla oma itseni. En ole vieläkään kyennyt myöntämään sairauttani. Elän maailmassa, johon vanhemmat eivät mahdu, vaikka toisin luulevat. Keskustelen heidän kanssaan sujuvasti ikävästä ja armeijasta, toisinaan myös tulevaisuudesta. Menneestä ja nykyhetkestä en heidän kanssaan osaa keskustella; taitavasti kuljetan heidät ohi itseni, johonkin toiseen maailmaan, haavetodellisuuteen johon he luulevat kuuluvansa.
Olen päässyt osittain irti ahmimisen ja oksentamisen rumasta kierteestä. Oksennan keskimäärin kerran viikkoon – humalassa tai paniikissa useammin. Viime aikoina olen huomannut hakeutuvani vessaan silloin, kun olen syönyt itseni täyteen. Ruoka vain puskee ylös, haluistani huolimatta en saa pidettyä sitä sisälläni. Tuntuu kuin koko elimistö olisi oppinut taistelemaan ruokaa vastaan.
Jos ruumiini onkin oppinut hylkäämään ravinnon, mieleni on juuri koulutuksessa. Pidän ravinnonsaantini alhaisena, kaloriensaanti kulkee kolmen päivän sykleissä: kuusisataa, kahdeksansataa, tuhat. Ensimmäinen päivä on aina vaikein, mutta lopulta tuhannen kalorin syöminen alkaa tuntua ylivoimaiselta. Tavoitteistaan pitää silti kiinni, sillä muuten kuudensadan päivät olisivat liian raskaita.
Mikä minut pitää kiinni tässä sairaassa maailmassa? Miksi en osaa olla onnellinen? Miksi en uskalla parantua? Tänään olisi ollut lääkäriaika, mutta se peruuntui. Seronil-annostukseni olisi nostettu kahdestakymmenestä milligrammasta kolminkertaiseksi. Olisin myös keskustellut elokuisesta terapialähetteestä. Luvassa täyskorvaus Kelalta sekä analyysipohjainen psykoterapia. Luultavasti naapurikaupungissa, sillä opiskelupaikka jäi saavuttamatta.
Ehkä minä ensi vuonna pääsen sisään – sekä itseeni että yliopistoon. Ehkä ensi vuonna olen jo vahvempi ja ehjempi.
3 comments:
mitä yritit päästä lukemaan yliopistoon?
Itselläni olisi tarkoitus (kunhan iltalukion loppuun saan) yrittää päästä opiskelemaan psykologiaa :)
Kiitos kommentista:) Käyn aina mielenkiinnolla seuraamalla josko olisit kirjoittanut blogiisi, edelleen tunnen jotain niin suurta samaistumista sinuun. Toivon sulle paljon voimia matkalla itseesi.
elmokki: Sama ala kyseessä. :) Vaikea päästä, mutta eiköhän ensi vuonna jo mennä sisään - tarkoitus olisi. Jos kykenisi nyt valmistautumaan vähän paremmin, kun kirjoitusten jälkeen olin niin mielettömän väsynyt.
larissa: Minäkin löydän yhtäläisyyksiä. Sairaimpina aikoina kadehdin sitä, että onnistuit pudottamaan painosi niin hyvin. Sitten sisäinen paha olosi herätti myös minut ajattelemaan. Silti löydän sinun ajatuksistasi ja kokemuksistasi paljon samaa.
Post a Comment