Minussa elää hiljaisuus, vaikka minua kehotetaan puhumaan, kertomaan ja avautumaan. Ei se ole valittamista, et sinä aja meitä pois, he sanovat. Mutta mikäpä minut vakuuttaisi? Minut, joka öisin käyn dialogia itseni kanssa, kuvitan mielessäni tulevia tilanteita ja toivon kyynelten kerrankin purkavan pahaa oloa. Minuun sattuu, sattuu, sattuu, mutta en voi puhua siitä. Se on osa sellaista minuutta, joka ei tahdo tulla julki.
Monta kertaa olen tahtonut aukaista suuni. Olen halunnut sanoa, että sattuu, että ikävöin, että itkettää, että mikään ei tunnu miltään mutta siltikin kaikki tuntuu liian raskaalta. Olen halunnut tunnustaa oman epätäydellisyyteni ja elää ihmisen elämää; syödä ruokaa toisten läsnä ollessa ja myöntää heikkouksiani. Mutta kuinka voisin? Olen voittaja, olen selviytyjä, olen oman elämäni sankari. Olen selvinnyt seitsemännen luokan yksinäisyydestä ja ystävien menetyksestä, anoreksiasta ja lukiosta vaikeasta alusta huolimatta. Kirjoitin alustavasti E:n paperit ja luen täysipäiväisesti yliopistoon. Eivät tällaiset tytöt hajoa ja halkeile, ehyitä ovat kaikki.
Joskus tulee komennus: nyt kerrot kaiken. Mutta ei silloin ole mitään kerrottavaa. Hiljenen ja hätäännyn, sulkeudun kuoreeni. Ei kukaan voi vaatia minusta enempää kuin olen valmis antamaan. Silti tiedän itsekin, etten ole valmis antamaan ellei pyydetä. Minä en tee aloitetta, ole rohkea ja avoin murheineni – olen sulkeutunut ja odotan, että joku huomaa sisäisen hätäni.
Minun nimeni on Levottomuus. Se haluaa isän ja äidin pois nurkista, haluaa olla yksin ja tyhjentyä, kuihtua. Sämpylät, pulla ja jäätelö kummittelevat ohimoilla, kurkussa ja vatsalaukussa. Ne huutavat minulle ja minä huudan itselleni. Kuitenkin niin hiljaa, ettei kukaan kuule, ettei kukaan näe.
2 comments:
Oletko kysynyt itseltäsi, mitä hävittävää on suunsa aukaisemisessa? Oletko kysynyt, että mitä saavutat vaikenemisella?
Eivät tällaiset tytöt hajoa ja halkeile, ehyitä ovat kaikki.
Vaan jos heidän niskaansa kasaa liikaa paineita, onko muita vaihtoehtoja kuin halkeaminen?
Kuva ylisuorittavista supermiehistä ja -naisista ei välttämättä ole kauhean realistinen. Kaikilla meistä on ongelmia, eikä sille ei voi mitään. Jo elämä itsessään on ongelmallista. Ongelmat voi kuitenkin ratkaista. Joskus ne voi ratkaista yksin, joskus niihin tarvitsee muiden apua.
Kuka olettaa, että sinun pitää jaksaa ja kestää kaikki yksin? Kuka olettaa, että sinun pitää olla jotain muuta kuin oikeasti olet?
Olen voittaja, olen selviytyjä, olen oman elämäni sankari.
Totta, niin oletkin. Ja tiedätkö mistä voittajia syntyy? Ihmisistä, jotka uskaltavat kohdata omat puutteensa ja työskennellä niiden voittamiseksi, yksin ja muiden avustuksella.
Voimia.
Oletko kysynyt itseltäsi, mitä hävittävää on suunsa aukaisemisessa? Oletko kysynyt, että mitä saavutat vaikenemisella?
Olen. Olen tehnyt sen monta kertaa ja havaitsen itsessäni lukkoja ja pelkoja. Puhuin asiasta poikaystäväni kanssa viikonloppuna, kun oli huolissaan puhumattomuudestani. Sanoin, että asiassa on kaksi puolta: järki ja tunne. Järki käskee minua puhumaan, sanoo etteivät rakkaat katoa. Tiedän, että ennemminkin hiljaisuuteni ja sulkeutuneisuuteni ajaa ihmiset luotani. Tunnepuolella minussa on kuitenkin lukkoja. En tahdo vaivata, en tahdo huolestuttaa, en tahdo menettää. Kerroin poikaystävälleni lisää menneisyydestäni ja uskostani siihen, että se vaikuttaa toimintaani. Vaikka yrittäisin puhua läheisilleni - etenkin nyt kun tiedostan ristiriidan järjen ja oman toimintani välillä - jokin silti estää minua toimimasta.
Vaan jos heidän niskaansa kasaa liikaa paineita, onko muita vaihtoehtoja kuin halkeaminen?
Ei, siksi minäkin olen tässä nyt. Perjantaina ensimmäinen tapaaminen psykiatrisella.
Kuka olettaa, että sinun pitää jaksaa ja kestää kaikki yksin? Kuka olettaa, että sinun pitää olla jotain muuta kuin oikeasti olet?
Tämäkin sisältää kohdallani ristiriitaista ajattelua. Haluan, että läheiseni puhuvat minulle, kun on paha olla ja muulloinkin. Haluan, että he tuntevat olonsa turvalliseksi ja luottavaiseksi seurassani eivätkä hautaudu yksinäisyyteen ongelminensa. Tiedän, että heikkous on inhimillistä, samoin virheet ja epätäydellisyys. (Täydellisyyden käsitteestä voisi puhua tunnin, mutta tässä sitä en tee. Kommenttisi perusteella uskon kuitenkin, että olemme samoilla jäljillä ajattelussamme.) Itselleni en kuitenkaan sitä osaa sallia. Tunnen itseni taakaksi ja valittajaksi, jos joudun turvautumaan muihin. Tunnen itseni epäonnistujaksi. Vaikka ymmärrän, ettei asian kuuluisi olla niin, en osaa sisällyttää sitä ajatteluuni ja toimintaani. En vaikka läheisenikin huomauttavat siitä. Minä itse olen este omalle itselleni.
Nämä asiat olen tiedostanut pitkään. Siksi koin, että on aika tehdä töitä parantuakseni ja selvittääkseni välit itseni kanssa - siksi hakeuduin hoitoon.
Kiitos kommentistasi. Valoa elämääsi.
Post a Comment