”Isä, mua pelottaa, että äiti kuolee.” Niin hiljainen ja hauras oli lapsen itku vielä kolmetoista vuotta sitten, kun äiti oli ylitöissä. Nykyään kyyneleet piiloutuvat, paha olo pakenee ja kuori murenee vain yksinäisinä minuutteina. Enemmän kuin toisten menettämistä pelkään omaa henkistä kuolemaani ja etääntymistä tästä maailmasta. Ja se pelko pahenee päivä päivältä.
Perjantaina minulle sanottiin, että kansaneläkelaitos ei välttämättä myönnäkään minulle terapiatukea; olen liian terve. Minun olisi tehnyt mieli huutaa. Olisin halunnut huutaa, että ettekö te, jumalauta, näe valheideni lävitse, ettekö te ymmärrä, että oksentaminen on vaihtunut pakkoliikuntaan ja kaloreiden vahtaamisen, ettekö te ymmärrä että minä itken joka ilta omaa lihavuuttani ja toivon, ettei enää tarvitsisi kärsiä. Mutta minä istuin hiljaa ja nyökkäilin. Vasta kotona itkin. Piilossa toisilta, piilossa maailmalta.
Ja nyt pitäisi olla rohkea ja vahva, pärjätä omillaan.
No comments:
Post a Comment