Matka lapsuuteen.

Ei ole minun päiväni tämä, onneksi on kohta ohi. Tänään minun nimeni on Häpeä. Ja Väsymys. Ja Ahneus. Olen kaikkea muuta kuin eilisen illan Ilo, Valo ja Lämpö. Poissa on pojan läheisyys ja rakkaus, poissa tyhjän vatsan kaikuva kurina. Ympärillä vain pimeä huone ja vierellä leipälautanen.

Erehdyin tänään matkustamaan lapsuuteen. Löysin naapuruston pihapiireistä yhä jälkiä niistä vuosista, joiden aikana juoksin katsomaan kaninpoikasia, kaivamaan ansakuoppia ja varastamaan omenoita. Tunsin kevään tuulen kasvoillani ja lapsenomaisen huolettomuuden sydämeni pohjassa. Niiden päivien keveys iski vasten kasvoja, paiskoi voimattoman asfalttiin. Siinä minä sitten olin, turtana ja pelokkaana. Elämän pelottamana.

Mikä toi minut tänne? Ala-asteella ostin salaa viidenkymmenen sentin salmiakkikarkin äidin rahoilla; myöhemmin omatuntoni tuhersi itkua äidille. Ei se ole syy. Ei sekään, että yläasteella tapoin nälkäni tallityöllä. Ongelmat ovat jossain siellä välissä – matkalla, kasvupyrähdyksissä, korvien välissä. Mistä se tuli, en tiedä. Sen tiedän, että tuli jäädäkseen. Otti vallan, vaikka uskottelin toisin. Ei ottanut vain pikkusormea, vaan vei koko käden. Vei kynnet ja hampaat, äänenkin. Lopulta katosi elämän tasapaino.

Tänne se minut toi, kirjoittamaan, tunnustamaan itselleni. Se toi minut ahdistuksen alkupisteeseen ja itkuisiin iltoihin. Palautti mieleen kuusivuotiaan kuolemanpelon ja seitsemännen luokan yksinäisyyden. Se toi minut tänne, mutta ensin se vei puolet minusta pois. Nyt se vie ja ruumiini vikisee. Ei ole enää sitä, joka laittaa vastaan.

Tahdon takaisin lapsuuteen. Silloin ikävä oli ikävää eikä tulevaisuudenpelkoa. Perunamuusikin oli silloin ruokaa eikä pelkkiä kaloreita – naapurin tytön herkkua, sen muistan. Vaikka Barbielta katkesi pää ja pyörästä puhkesi rengas, itku loppui lyhyeen, kun isä saapui työkalupakin kanssa. Missä se isä nyt on? Minä olen rikki.