Aaltoliikettä.

Eilisen myrskyilyn jälkeen on ollut jokseenkin tasaista. En ole joutunut itkemään työpaikan vessassa salaa enkä tukistamaan itseäni. Ei ole ollut epätoivoa ja paniikkia omasta kohtalosta, ainoastaan syvä rauhallisuus lapsia paimentaessa. Kasvukipuja, sanoisi äiti jos tietäisi.

Kyyneleet tulivat eilen myös onnesta; maanantaina menemme kultasepänliikkeeseen suunnittelemaan ja tutkimaan sormusvaihtoehtoja. Poika itse ehdotti, vaikka tärkeä päivä on edessä vasta ensi vuoden puolella. Sitten kun pojastani on kasvanut mies. Silti tuntui hyvältä, kun huomasi toisen vahvan uskon yhteiseen tulevaan. Kauan sitten kuullut sanat eivät olleet pelkkää puhetta, sillä nyt ne limittyvät todellisuuteen.

Olen taas syönyt, syönyt, syönyt. Iltaisin on vaikea olla lähtemättä kauppaan tai ihan vain keittiön jääkaapille. Ajaudun napostelemaan tai syömään valtavia annoksia. Kuin huomaamattani olen syönyt päivän sallitut kalorit melkein tuplasti. Olisinpa tyytynyt vain lapsille valmistamaani siskonmakkarakeittoon, unohtanut kaiken muun. Suussani sulaa pienen pieni salmiakkipastilli ja minua itkettää. Kaloreita ei vain voi unohtaa.

Huomenna syön vähän ja juon paljon. Lupaan sen.