Keskinkertaisuus.

Minusta tulee ylioppilas. Se varmistui perjantaina. Tänään sain kirjallista materiaalia, joka osoitti pistemäärät ja arvosanat. Rehtorikin onnitteli ja sanoi, että kyllä nyt kelpaa. Niin kelpaa, kelpaahan? Minä luen ihmisiä, tulkitsen heidän reaktioitaan ja mietin, olenko sittenkään niin hyvä, mahdanko kelvata. Elän jatkuvassa miellyttämisen ja analysoimisen kierteessä, kun en muuta osaa.

Lähden lukiosta eximian yleisarvosanalla. Isä ja äiti ovat ylpeitä, poikaystävä kertoo ystävilleen saavutuksistani ja ystävät onnittelevat – osa katkerina, osa aidosti iloisina. Minäkin olen iloinen mutten ylpeä. Joukossa on yksi magna, neljä eximiaa ja yksi laudatur. Tavoitteenani oli saavuttaa viisi laudaturia ja yksi eximia. Jäin tavoitteistani vain muutaman pisteen päähän ja minusta tuntuu, että olen keskinkertainen. Keskinkertainen, surkea, häviäjä.

Tuntuu, että olen hävinnyt itselleni. Minä en ollut paras harrastuksissani, en kirjoittamisessa, en edes psykologiassa. Minä en edes ole laihin. Minä olen epäonnistunut. Tahdon tuntea tyhjyyden, jotta voin irrottaa itseni olevasta ja elävästä. Tahdon kieltäytyä kahvipöydässä, näykkiä salaattia päivällisellä ja juoda sokeritonta virvoitusjuomaa ystävien seurassa. Tahdon tyhjyyden, keveyden ja kieltäymyksen, jotta voisin kerrankin olla enemmän kuin muut.

Ja nytkin minä huomaan, kuinka kaksi puoltani taistelee keskenään. Toinen huomaa, että edellinen kappale on täynnä sairautta. Se haluaa terapiaa ja lääkityksen – terveen vartalon ja eheän mielen. Toinen haluaa huutaa ja juosta pois, lopettaa hoidon psykiatrisella. Se haluaa laihtua ja olla enemmän kuin muut – unohtaa olla kaunis omana itsenään.

Salaisuus.

Äiti osti minulle jäätelön ja keittää nyt kahvia. Hän luulee, että olin perjantaiaamuna lenkillä ystävän kanssa ja että myös tälle viikolle on kaksi aamulenkkiä sovittu. Hän ei tiedä, että olen viikonloppuna paastonnut ja hukuttanut pahaa oloani viemäriin. Hän ei tiedä, että minulle on määrätty lääkitys ja mahdollisesti pitkä terapia. Hän ei tiedä ja hymyilee kesän ensimmäiselle jäätelölle.

Minä hymyän äidin ilolle. Haluan miellyttää ja olla kiltti lapsi. Haluan pärjätä ja olla ylpeyden aihe. En halua aiheuttaa huolta enkä sanoa, että kiitos vain, mutta minulle ei nyt maistu ruoka – ei tänään, ei huomenna, ei myöskään ensi viikolla. Minä en ehdi kuihduttaa itseäni pois, kun istun ruokapöydässä isän ja äidin seurassa ja hymyilen suupalojeni välissä. Minulla ei ole voimaa taistella heitä vastaan, en halua olla taakka.

”Sinä olet niin kunnollinen, ” sanoi psykiatrinen sairaanhoitaja ja jatkoi, ”Sinun aika ottaa vastuu itsestäsi, ei kannatella vanhempiasi.” Mistä löydän sen voiman ja vahvuuden repiä itseni irti? Miten voi itsenäistyä, kun ei tiedä kuka on ja missä on? Minun elämäni on tällä hetkellä vain toistensa kaltaisia päiviä, joista ei saa otetta. Katson ajan kulumista, päivämäärien vaihtumista ja odotan jotain tapahtuvaksi. Mutta tässä minä olen, seison paikallani ja unohdan, että saavutusten eteen on tehtävä töitä.

Minä olen niin väsynyt. Olen väsynyt olemaan pyöreä, valehtelemaan, esittämään ja taistelemaan. Olen väsynyt toistuviin painajaisuniin ja jatkuvaan ahdistukseen. Odotan, että joku nostaisi minut suosta ja sanoisi, että sinä olet terve nyt, elä. Mutta on vain yksi ihminen, joka siihen pystyy. Se ei ole sairaanhoitaja tai psykiatri, ei hammaslääkäri, ei edes rakastava poikaystävä. Se olen minä itse.

Voitto ja häviö.

Minussa elää kaksi eri ihmistä. Toinen heistä haluaa olla terve, haluaa olla itsevarma ja kaunis omana itsenään. Toinen haluaa sairastaa, haluaa laihtua ja olla kaunis kahdeksan kiloa kevyempänä. He riitelevät jatkuvasti eläen kumpikin omaa elämäänsä minussa. Ruumiini on vain välikappale mielelle, joka on jakautunut kahtia. Toinen haluaa, toinen ei. Toinen väistyy, toinen ei.

Minussa elää voittaja. Voittaja kääntyi tänään vessassa ympäri ja istui tietokoneen ääreen. Se ei kuunnellut mahassa mylvivää karjalanpiirakkaa eikä jäätelöpalaa. Se kuunteli omaa itseään ja itsevarmuuttaan, haluaan olla terve. Häviäjä minussa joutui luovuttamaan. Häviäjä taisteli kyynelsilmin vastaan, puri hammasta ja kiroili. Se joutui väistymään, sillä sormet raapivat veristä kurkkua ja vatsakipu oli kova jo ennestään. Fysiikan pettäessä häviäjä joutui väistymään.

Voittaja minussa ei ole kovinkaan vahva. Se tahtoo tulla terveeksi, tuo itsensä esiin yömyöhään – unissa. Se käveli hakemaan apua ja odottaa toiveikkaana perjantaita. Voittajani on sisukas, mutta kovin heikko. Se väistyy häviäjän tieltä antaen pahan olon tulla ja ottaa vallan. Ruokaa, ruokaa, ruoka pois, ruoka pois. Tyhjennyksen jälkeen voittaja itkee tappiotaan ja heikkouttaan. Se haluaa parantua ja siksi se öiseen aikaan kuiskailee pojan korvaan anteeksipyyntöjä ja pelkoja, voimattomana ja valmiina luovuttamaan.

Häviäjä sen sijaan, se on kova tappelemaan. Se haluaa ja se saa, se ei kysy lupaa. Se ei murru edes silloin, kun fysiikka pettää, sillä se keksii aina uuden keinon. Häviäjä haluaa olla voittaja, mutta ei terve. Se haluaa sairastaa, pienentyä ja pitää salaisuuden. Se vakuuttaa ja valehtelee. Se on ovela ja saatanan vaarallinen. Mutta silti se on minun, minun pikku häviäjäni. Se on osa minua.

Vaitiolon jälkeen.

Minussa elää hiljaisuus, vaikka minua kehotetaan puhumaan, kertomaan ja avautumaan. Ei se ole valittamista, et sinä aja meitä pois, he sanovat. Mutta mikäpä minut vakuuttaisi? Minut, joka öisin käyn dialogia itseni kanssa, kuvitan mielessäni tulevia tilanteita ja toivon kyynelten kerrankin purkavan pahaa oloa. Minuun sattuu, sattuu, sattuu, mutta en voi puhua siitä. Se on osa sellaista minuutta, joka ei tahdo tulla julki.

Monta kertaa olen tahtonut aukaista suuni. Olen halunnut sanoa, että sattuu, että ikävöin, että itkettää, että mikään ei tunnu miltään mutta siltikin kaikki tuntuu liian raskaalta. Olen halunnut tunnustaa oman epätäydellisyyteni ja elää ihmisen elämää; syödä ruokaa toisten läsnä ollessa ja myöntää heikkouksiani. Mutta kuinka voisin? Olen voittaja, olen selviytyjä, olen oman elämäni sankari. Olen selvinnyt seitsemännen luokan yksinäisyydestä ja ystävien menetyksestä, anoreksiasta ja lukiosta vaikeasta alusta huolimatta. Kirjoitin alustavasti E:n paperit ja luen täysipäiväisesti yliopistoon. Eivät tällaiset tytöt hajoa ja halkeile, ehyitä ovat kaikki.

Joskus tulee komennus: nyt kerrot kaiken. Mutta ei silloin ole mitään kerrottavaa. Hiljenen ja hätäännyn, sulkeudun kuoreeni. Ei kukaan voi vaatia minusta enempää kuin olen valmis antamaan. Silti tiedän itsekin, etten ole valmis antamaan ellei pyydetä. Minä en tee aloitetta, ole rohkea ja avoin murheineni – olen sulkeutunut ja odotan, että joku huomaa sisäisen hätäni.

Minun nimeni on Levottomuus. Se haluaa isän ja äidin pois nurkista, haluaa olla yksin ja tyhjentyä, kuihtua. Sämpylät, pulla ja jäätelö kummittelevat ohimoilla, kurkussa ja vatsalaukussa. Ne huutavat minulle ja minä huudan itselleni. Kuitenkin niin hiljaa, ettei kukaan kuule, ettei kukaan näe.