Uusi aika.

En oikein ole enää osa tätä. En osaa olla sanoina täällä. Niinpä koetan elämää jossain muualla:

Suljetuin silmin.

Aaltoliikettä.

Eilisen myrskyilyn jälkeen on ollut jokseenkin tasaista. En ole joutunut itkemään työpaikan vessassa salaa enkä tukistamaan itseäni. Ei ole ollut epätoivoa ja paniikkia omasta kohtalosta, ainoastaan syvä rauhallisuus lapsia paimentaessa. Kasvukipuja, sanoisi äiti jos tietäisi.

Kyyneleet tulivat eilen myös onnesta; maanantaina menemme kultasepänliikkeeseen suunnittelemaan ja tutkimaan sormusvaihtoehtoja. Poika itse ehdotti, vaikka tärkeä päivä on edessä vasta ensi vuoden puolella. Sitten kun pojastani on kasvanut mies. Silti tuntui hyvältä, kun huomasi toisen vahvan uskon yhteiseen tulevaan. Kauan sitten kuullut sanat eivät olleet pelkkää puhetta, sillä nyt ne limittyvät todellisuuteen.

Olen taas syönyt, syönyt, syönyt. Iltaisin on vaikea olla lähtemättä kauppaan tai ihan vain keittiön jääkaapille. Ajaudun napostelemaan tai syömään valtavia annoksia. Kuin huomaamattani olen syönyt päivän sallitut kalorit melkein tuplasti. Olisinpa tyytynyt vain lapsille valmistamaani siskonmakkarakeittoon, unohtanut kaiken muun. Suussani sulaa pienen pieni salmiakkipastilli ja minua itkettää. Kaloreita ei vain voi unohtaa.

Huomenna syön vähän ja juon paljon. Lupaan sen.

Ensimmäinen työpäivä.

Työt alkoivat kymmenen tunnin päivällä. Satoi kaatamalla ja ukkosti. Kävelin viisi ja puoli kilometriä sekä ulkoilin kaksi tuntia. Illalla ulkoilutin koiran sateessa ja vein isän vielä pienelle kävelylle. Satoi yhä kuin saavista kaatamalla.

Syksy masentaa. Huomenna yhdeksän tunnin työpäivä. Viikonloppuna tulee rakas; on monen monta päivää. Yli puoli viikkoa, toivottavasti. Mutta silloinkin minä teen töitä. Kymmentuntisia päiviä. Sitä jatkuu puoli vuotta. Sitten saan henkilökohtaisen pääsykoevalmentajan. Masentaa jo ajatellakin. Ei minusta ole elämään arjessa.

En syönyt tänään aamiaista, lounaaksi makaronilaatikkoa ja jätin välipalankin väliin. Puoli kuudelta söin muutaman palan kotitekoista pitsaa ja kaksi vähäkalorista hedelmää. Liikaa, liikaa. Minun pääni huutaa, että ruokaa pitää vähentää ja kiloja karsia. Silti tekisi taas mieli syödä. Haluaisin lähteä kauppaan ja tyhjentää hyllyt, sitten pakkaukset ja lopulta pään. Mutta jalat eivät enää kanna, eivätkä vessan seinät ole tarpeeksi paksut.

Käyn kohta nukkumaan ja toivon, että syksy on pian ohi.

Syysahdistus.

Hiljaisuus lyö seiniin, vaikka äiti paistaa kanaa keittiössä ja kuulen pannun sihisevän. Myös radio on päällä. Iskelmä täyttää keittiön ja siirtyy käytävää pitkin minun huoneeseeni. Täällä on sievä sekasotku, mutta ei jälkeäkään elämästä. Elämä on onnistuneissa päivissä ja viikonlopuissa, joita ei tarvitse nukkua yksin.

Kun katson roskakoriin, se on täynnä muropaketin tähteitä, karkkipusseja, suklaakääreitä sekä jogurttipurkkeja. Olen taas hukuttanut yksinäisyyttäni viemäriin. Äiti leikkasi nurmikkoa pihalla kipeän selkänsä kanssa ja minä kaivoin piiloistani kaiken syötäväksi kelpaavan. Kun makasin naama limassa vessan lattialla, kuulin kuinka moottori pysähtyi ja äiti yritti käynnistää sitä uudelleen. Mietin minne katosi se kiltti ja kunnollinen tyttö, joka kasvatettiin auttamaan muita.

Minun piti aloittaa laihdutus maanantaina. Ja eilen. Ja tänään. Olen itkenyt koko päivän ja sairaanhoitajan luonakin sanoin, ettei tästä taida tulla mitään. Kehui viehättäväksi, kauniiksikin ja sanoi, että mitä minä vielä tarvitsen, kun on poika joka rakastaa ja hyväpalkkainen työ. On koti päänpäällä, taloudellisia huolia ei ollenkaan, paljon hyvää mahtuu elämään muutenkin. Miksi minun täytyy suorittaa, olla paras, aina parempi kuin muut? Miksi en kelpaa itselleni, kun muille kuitenkin olen hyvä tällaisena? Istuin hiljaa ja itkin. Sovittiin, että nostan lääkeannoksen kuuteenkymmeneen milligrammaan käymättä ensin lääkärillä. Hän kyllä ilmoittaa asiasta eteenpäin.

Elämänhallinta ja sen menetys vuorottelevat minussa. Vaihtelu on kiivasta enkä aina oikein pysy perässä. Menen pyörälle päästäni tässä vauhdissa ja välillä tuntuu kuin putoaisin kyydistä kokonaan. Jossain välissä pitäisi taas hengittää.

Pysähdys.

Tällainen pieni tyttö
Helposti häviää
Jos tuuli tarttuu hiuksiin
Voi kauas lennähtää

Vuosi on kulunut äkkiä. Ihan huomaamatta mutta ei kivutta kuitenkaan. Oli takapakkia Otaniemessä, itkuja entisen takia ja jännitystä kirjoitusten takia. Pelkäsin tulevaa, pelkäsin elämää. Ja sitten yhtäkkiä elämä vain otti käsiinsä ja pyöritti. Tuli ihastusta, rakkautta ja sirpaleitakin.

Pidä musta kii
Älä päästä koskaan

Minä itkin, kun poika avasi ulko-oven ja astui sisään. Kysyi miksi oksennan, miksi katson peiliin toisin kuin muut. Halasi suuteli ja lupasi olla tukena. Minä itkin sitä tammikuuta, itkin mennyttä vuotta ja bulimian kierrettä. Luulin olevani vahva, mutta sairaus oli vahvempi.

Tällainen pieni tyttö
Helposti unohtuu
Kun ei sanottua saakaan
"Älä mee"
Ovi sulkeutuu

Minussa elää heikkous. Se vaatii tilaa itselleen, se vaatii kuoren ja muurin. Se ei päästä toista lähelle, työntää aina vain kauemmas. Toisessa elää rohkeus. Hän koskee kun ei saisi ja puhuu kun pitäisi olla hiljaa. Hän rikkoo rajoja ja tunkeutuu minuun. Hän ottaa syliin ja sanoo, että minussa elää peikko. Lopulta pussaa peikon pois ja auttaa minut uneen.

Vihdoin suhun törmäsin
Kauan sua odotin
Olet totta vihdoinkin
Nyt kun olet siinä
Jääthän vielä vähän

Vuoteen on mahtunut omaa heikkouttani, toisen rohkeutta ja meidän kummankin rakkautta. On ollut takapakkia ja edistymistä, itkua ja naurua. Tänään minä päätin jatkaa matkaani ja varata uuden ajan psykiatriselle. Tämä vuosi on ollut liian hyvä päättyäkseen näin. Minä oksennan, paastoan ja urheilen. Mutta tärkeintä on, että minä jatkan eteenpäin.

Sanattomuus.

Juon teetä ja itken. Huomenna koetan elää. Ja kirjoittaa.

Perjantaiahdistus.

Kurkkuani kuristaa. On ikävä, itkettää ja ahdistaa. Tulisipa poikaystävä kotiin ja veisi minut piilopaikkaan, ettei tarvitsisi olla täällä. Täällä, tässä talossa jota vielä kodiksi kutsun, vaikkei tämä ole koti ollutkaan enää pitkään aikaan. Olen vain tiellä, komenneltavana ja mielipahan aiheuttajana. Tahdon oikean kodin.

Kyyneleitä ei enää tule, ne kuivuivat poskille. Kuuntelen vanhempien riitaa taustalla. Kuulen, kuinka minusta puhutaan kuin en muka olisi läsnä, kuin en kuulisi ollenkaan. Ei minua voi omistaa kukaan, ei isä ole korvaamaton. Kuulen kuinka äiti huutaa. Isä toppuuttelee, keskeyttää ja lopulta taas hermostuu. Ja minua taas itkettää. Ei tämä ole elämä, jonka haluan muistaa.

Haluan hukuttaa pahan olon ruokaan. Haluan huuhtoa kurkkuni kitkerällä massalla ja maata vessan lattialla jalat täristen. Haluan yksinäisyyttä, rauhaa ja ruokaa. Peruin viimeisimmän ajan psykiatriselle enkä ole varannut uutta. Kohta soittavat perään, enkä minä halua vastata. En halua enää mennä sinne. Ei minusta ole taistelemaan.

Hyvä, paha ruoka.

Ihana meri, Ihana meri, Ihana meri… Näin unta, jossa se oli pääni sisällä. Se kirja. Jatkuvasti. Minun tuli muistaa se sanasta sanaan ja elää kuin siinä. Siitäkin huolimatta, että se on pintapuolinen eikä kovin valottava kuvaus anoreksiasta. Siinä unessa minä en nähnyt enkä kuullut muita; maailmaani ei mahtunut ketään. Poikaystävä oli läsnä – tiedostin sen – mutta en kyennyt havaitsemaan häntä. Mieleeni mahtui vai se kirja.

Olisipa kaikki niin yksinkertaista. Haluaisin vain laihtua, mutta minulla ei ole voimia siihen. Kun pitäisi juoda vain teetä, syön myös banaanin. Kun syön leipää, otan juustoa – vaikka se kovettaa mahaa ja sisältää rasvaa. Kun liikun, syön. Kun en liiku, syön silti. Ja vaikka en söisikään, niin ajatuksissani ajaudun kuitenkin ruokaan. Mietin, kuinka menen kauppaan ja kävelen tiettyjen hyllyjen läpi, ostan ahmittavia ruokia ja paljon juotavaa siihen sivuun. Mietin niiden syömisjärjestystä ja taukoja oksentamiselle. Ja siltikään en aina toteuta sitä, vaikka käteni hikoavat ja haluan hukuttaa pahan olon pönttöön.

Sitten on niitä päiviä, joina ajattelen ruokaa. En syömistä vaan ruokaa. Kaloreita, proteiineja, hiilihydraatteja, rasvaa. Mietin, kuinka vähällä pärjään pyörtymättä tai saamatta migreeniä. Listaan vähäkalorisia ruokia paperille ja valitsen niistä muutamia sopivia päivän aterioiksi. Kahvipöydässä sanon ”ei kiitos” ja päivällisen aikaan minulle tulee yllättäviä menoja. Niinä päivinä kärsin sisältä. Haluan pudottaa kaiken pois, sydämestänikin.

Ja sitten on tällaisia päiviä. Maanantai, tiistai, lauantai, mikä vain – päivällä ei ole väliä. Toisinaan tyhjyys vain iskee. Silloin ei ole mielipiteitä, suoranaista iloa tai pahaa oloa. On vain hämmennys. Ahdistus iskee, katoaa, iskee taas. Tukea etsii hiljaisuudesta, joka sittenkin alkaa särkeä korvia, sekä teestä, joka polttaakin kurkkua eikä maistu hyvältä. Sitä haluaa olla enemmän kuin muut ja silti kelvata ihan vain tällaisena.

Tee kylmenee mukiin ja minun mieleeni mahtuu vain Ihana meri.

Kääntöpaikalla.

Nyt minä sitten tein sen. Oksensin. Ahmin ja oksensin ihan vain todistaakseni itselleni, että vielä kykenen siihen. Ja kykeninhän minä. Hymyilytti jo ennalta, kun tiesin mitä tuleman pitää. Odotin vain pahan olon kasautumista ja sitä tuttua räjähdystä, kun tuntuu, että pää ei kestä eikä ruumis jaksa. Sitten vain ovi kiinni ja menoksi.

En oikeastaan enää tiedä mikä minussa elää ja asuu, mikä kauttani hengittää ja mikä kuiskii korvaani kipeän kovaa. Se jokin on piiloutunut tiukemmin kuin ennen, se hyökkääkin varovaisemmin. Mutta kun se hyökkää, se todella hyökkää. Ja sitten taas, ihan yhtäkkiä, se vetäisee itsensä sisään ja saa minut käpertymään sängylle vasten kylmää seinää ja työntämään pois vartalon ympärille kiertyviä käsiä. Se sanoo, ettei minua voi auttaa ja että kyllä tämä tästä. Vaikkei mikään mene ohi, kyllä me kumpikin sen tiedämme. Ja sitten se luovuttaa ja puhuu minun suullani muutamia vieraita sanoja, mutta kiertää totuutta, kertoo vain kolmasosan.

Kirjeissä minä pyydän apua, mutta ne kirjeet poltetaan. Ajatuksissani minä sanon, että oikeasti asia on niin, että… Mutta ne sanat häivytetään. Jäljelle jää vain kuori ja pakeneva sielu. Jossain siellä se sielu huutaa apua ja pelkää menettävänsä otteen. Se ei nouse pinnalle, sillä kukaan ei tiedä siitä mitään, kukaan ei osaa etsiä. Sen on itse nostettava itsensä.

Suunta avoin.

Taakse poistu!

”Isä, mua pelottaa, että äiti kuolee.” Niin hiljainen ja hauras oli lapsen itku vielä kolmetoista vuotta sitten, kun äiti oli ylitöissä. Nykyään kyyneleet piiloutuvat, paha olo pakenee ja kuori murenee vain yksinäisinä minuutteina. Enemmän kuin toisten menettämistä pelkään omaa henkistä kuolemaani ja etääntymistä tästä maailmasta. Ja se pelko pahenee päivä päivältä.

Perjantaina minulle sanottiin, että kansaneläkelaitos ei välttämättä myönnäkään minulle terapiatukea; olen liian terve. Minun olisi tehnyt mieli huutaa. Olisin halunnut huutaa, että ettekö te, jumalauta, näe valheideni lävitse, ettekö te ymmärrä, että oksentaminen on vaihtunut pakkoliikuntaan ja kaloreiden vahtaamisen, ettekö te ymmärrä että minä itken joka ilta omaa lihavuuttani ja toivon, ettei enää tarvitsisi kärsiä. Mutta minä istuin hiljaa ja nyökkäilin. Vasta kotona itkin. Piilossa toisilta, piilossa maailmalta.

Ja nyt pitäisi olla rohkea ja vahva, pärjätä omillaan.